-- No, kuinkas kävi, Kapitonitsh? kysyi Serjozha palatessaan
syntymäpäivänsä aattona punaposkisena ja iloisena kävelyltään ja
antaessaan poimutetun venäläiskuosisen päällystakkinsa pitkälle,
vanhalle ovenvartijalle, joka korkeudestaan hymyili pikku miehelle.
-- Kävikö tänään se sidekätinen virkamies? Ottiko isä vastaan?
-- Otti. Heti kun kanslianhoitaja oli mennyt, kävin papallenne
ilmoittamassa, ovenvartija sanoi iskien iloisesti silmää. -- Antakaas
kun minä autan.
-- Serjozha! sanoi slaavilainen kotiopettaja pysähtyen sisähuoneisiin
johtavalle ovelle, -- riisukaa itse päällyskengät!
Vaikka Serjozha kuuli opettajansa heikon äänen, hän ei kiinnittänyt
siihen mitään huomiota. Hän seisoi pitäen kiinni ovenvartijan vyöstä
ja katsoen häntä kasvoihin.
-- No tekikö isä mitä hän tahtoi? Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi
päätään.
Käsi siteessä kulkeva virkamies, joka oli jo seitsemän kertaa käynyt
pyytämässä jotain Kareninilta, oli kiinnittänyt sekä Serjozhan että
ovenvartijan huomiota. Serjozha oli tavannut hänet kerran eteisessä
ja kuullut, miten valittavasti hän pyysi ovenvartijaa ilmoittamaan
hänet sanoen muuten kuoleman odottavan häntä ja hänen lapsiaan.
Sittemmin Serjozha oli tavannut hänet eteisessä toisenkin kerran, ja
hänen mielenkiintonsa oli herännyt.
-- No, oliko hän hyvillään... oikein hyvillään? kysyi hän.
-- Olipa tietenkin. Lähti miltei tanssien.
-- Onko tuotu mitään? kysyi Serjozha oltuaan hetkisen vaiti.
-- Jaa-a, herra, kuiskasi ovenvartija salaperäisesti pudistaen
päätään, -- jotain kreivittäreltä.
Serjozha ymmärsi heti ovenvartijan sanoista, että kreivitär Lidia
Ivanovna oli lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjan.
-- Onko se totta? Missä se on?
-- Kornei vei pappanne huoneeseen. Taitaa olla hyvä kapine!
-- Kuinka suuri? Onko tämän kokoinen?
-- Vähän pienempi, mutta hyvä.
-- Onko kirja?
-- Ei, kapine se on. Menkää, menkää, Vasili Lukitsh kutsuu, sanoi
ovenvartija kuullessaan kotiopettajan lähenevät askeleet. Ja
nyökäyttäen merkitsevästi päätään opettajaan päin hän irrotti
hellävaroen vyöltään Serjozhan pienen käden, joka oli vielä kämmentä
myöten hansikkaan sisässä.
-- Ihan kohta, Vasili Lukitsh! vastasi Serjozha, kasvoillaan se
iloinen ja rakastettava hymy, joka aina sulatti toimeliaan Vasili
Lukitshin.
Serjozha oli niin iloinen, kaikki tuntui hänestä niin onnelliselta,
että hänen täytyi vielä saada kertoa ovenvartijaystävälleen, minkä
iloisen uutisen hän oli Kesäpuistossa kävellessään kuullut kreivitär
Lidia Ivanovnan veljentyttäreltä. Tämä uutinen tuntui hänestä
erityisen merkittävältä, kun se sattui yhteen sidekätisen virkamiehen
ilon ja hänen oman ilonsa kanssa. Serjozhan mielestä oli nyt
sellainen päivä, jolloin kaikkien olisi pitänyt olla iloisia.
-- Tiedätkö, Kapitonitsh, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
-- Tiedänpä toki. On käynyt jo onnittelijoitakin.
-- Onko isä hyvillään?
-- Tottahan toki on hyvillään tsaarin lahjasta. Ansioistaan hän sen
tietysti sai, sanoi ovenvartija arvokkaasti ja vakavan näköisenä.
Serjozha tarkasteli mietteissään ovenvartijan kasvoja, jotka hän
tunsi pienimpiä piirteitä myöten, varsinkin tämän leukaa, joka pisti
esiin poskiparran lomasta ja jota kukaan muu ei nähnyt niin hyvin
kuin alhaalta katseleva Serjozha.
-- No onko tyttäresi käynyt luonasi? Ovenvartijan tytär oli
balettitanssijatar.
-- Miten hän nyt arkena joutaisi? Niilläkin on läksynsä. Ja teillä
myös, herra; menkääpäs nyt lukemaan.
Tultuaan huoneeseensa ei Serjozha heti istuutunutkaan läksyjensä
ääreen, vaan kertoi opettajalleen aavistavansa, että tuotu kapine oli
jokin kone. -- Mitä te arvelette? kysyi hän.
Mutta Vasili Lukitsh arveli vain, että oli opittava kielioppiläksy
kello kahdeksi, jolloin opettajan piti tulla.
-- Mutta sanokaahan, Vasili Lukitsh, poika kysyi äkkiä, kun oli jo
istuutunut työpöydän ääreen ja avannut kirjan, -- mikä on enemmän
kuin Aleksander Nevski? Tiedättekö te, että isä on saanut Aleksander
Nevskin?
Vasili Lukitsh vastasi, että vielä enemmän oli Vladimir.
-- Entä mikä on sitä korkeampi?
-- Korkein on Andrei Pervozvannyi.
-- Mutta vieläkin korkeampi kuin Andrei?
-- Sitä en tiedä.
-- Ettekö tekään tiedä? ja Serjozha nojasi päänsä käsiään vasten ja
vaipui mietteisiinsä.
Hänen mietteensä olivat mitä moninaisimmat. Hän kuvitteli isänsä
yhtäkkiä saavan sekä Vladimirin että Andrein ja tahtoi sen vuoksi
olla erityisen kiltti tällä tunnilla; ja hän ajatteli, kuinka hän
suurena saisi kaikkien ritarikuntien merkit, vieläpä Andreita
korkeammankin, kun sellainen vain keksittäisiin. Heti kun se
keksitään, hän saa sen. Ja kun keksivät vieläkin korkeampia, hän on
jo ansainnut nekin.
Aika kului tällaisia miettiessä, ja kun opettaja saapui, ajan ja
paikan adverbejä käsittelevä läksy meni kovin huonosti, ja opettaja
oli hyvin pahoillaan. Opettajan mielipaha kosketti Serjozhaa. Hän
tunsi olevansa syytön siihen, ettei ollut oppinut läksyjään; hän
ei ollut voinut sille mitään. Opettajan selittäessä hän oli kyllä
luullut ymmärtävänsä, mutta kun opettaja lakkasi selittämästä, hän
ei mitenkään voinut muistaa ja käsittää, että sellainen tavallinen
sana kuin "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Kuitenkin hän oli suruissaan
siitä, että oli pahoittanut opettajansa mielen.
Hän valitsi hetken, jolloin opettaja katsoi äänetönnä kirjaan. --
Mihail Ivanovitsh milloin teidän nimipäivänne on? kysyi hän äkkiä.
-- Ajattelisitte ennemminkin läksyjänne; nimipäivällä ei ole mitään
merkitystä järjellisille olennoille. Se on aivan kuin kaikki muutkin
päivät, jolloin täytyy tehdä työtä.
Serjozha katsahti tarkkaavaisesti opettajaan, tämän harvaan partaan
ja silmälaseihin, jotka olivat liukuneet nenässä olevan arven
alapuolelle, ja vaipui niin kokonaan mietteisiinsä, ettei kuullut
enää mitään, mitä opettaja selitti. Hän ymmärsi, ettei opettaja
ajatellut sitä mitä sanoi, hän tunsi sen opettajan äänensävystä.
"Mutta miksi niiden kaikkien pitää selitellä tuota yhtä ja samaa,
juuri kaikkein ikävintä ja joutavinta? Miksi hän on tyly minulle,
minkä tähden hän ei pidä minusta?" kyseli hän itseltään surullisena
eikä löytänyt vastausta.