Kun Aleksei Aleksandrovitsh astui kreivitär Lidia Ivanovnan pieneen,
vanhanaikaisilla posliiniesineillä ja muotokuvilla koristettuun
vierashuoneeseen, itse emäntää ei vielä näkynyt. Hän oli vaihtamassa
pukua.
Pyöreällä valkean liinan peittämällä pöydällä oli kiinalainen
teekalusto ja spriillä lämmitettävä hopeinen teekannu. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi hajamielisesti seinällä oleviin lukuisiin
tuttuihin muotokuviin ja istuuduttuaan pöydän ääreen avasi pöydällä
olevan Uuden testamentin. Mutta kreivittären hameen kahina veti pian
hänen huomionsa muualle.
-- No niin, täällä me saamme istua rauhassa, sanoi Lidia Ivanovna
levottomasti hymyillen ja työntyi kiireesti pöydän ja sohvan väliin,
-- ja jutella teetä juodessamme.
Sanottuaan muutaman sanan valmisteluksi Lidia Ivanovna antoi Aleksei
Aleksandrovitshille Annalta saamansa kirjeen raskaasti hengittäen ja
punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh luki sen ja oli kauan vaiti.
-- En luule olevani oikeutettu kieltämään sitä häneltä, hän sanoi
arasti, kohottaen katseensa.
-- Ystäväni, te ette näe missään pahaa!
-- Päinvastoin, minä näen, että kaikki on pahaa. Mutta olisiko
oikein...
Hänen kasvoistaan kuvastui epäröinti ja neuvottomuus, ja hän ikään
kuin etsi opastusta ja johtoa.
-- Ei, keskeytti Lidia Ivanovna. -- Kaikella on rajansa. Minä
käsitän siveettömyyden, hän sanoi, vaikkei se ollutkaan aivan totta,
sillä hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää, mikä saattoi naisia
epäsiveellisyyteen, -- mutta julmuutta minä en käsitä. Ja ketä
kohtaan? Teitä! Kuinka hän voi oleskella samassa kaupungissa kuin te?
Ei. Joka päivä näkyy ihminen oppivan uutta. Minäkin olen nyt oppinut
oikein ymmärtämään teidän ylevyytenne ja hänen alhaisuutensa.
-- Mutta kuka voi heittää kiveä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
nähtävästi tyytyväisenä esittämäänsä osaan. -- Minä olen antanut
kaiken anteeksi enkä voi riistää häneltä sitä mitä hänen rakkautensa
kaipaa, rakkautta poikaan...
-- Mutta onko se rakkautta, ystäväni? Onko se vilpitöntä? Olkoon,
että te omasta puolestanne olette antanut anteeksi... mutta onko
meillä oikeutta vaikuttaa tuon enkelin sieluun? Hänhän pitää äitiään
kuolleena. Hän rukoilee äitinsä puolesta ja pyytää Jumalaa antamaan
anteeksi hänen syntinsä... Ja niin onkin parasta. Mitä hän tässä
tapauksessa rupeaisikaan ajattelemaan?
-- Sitä en tullutkaan ajatelleeksi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
alkaen nähtävästi olla samaa mieltä.
Kreivitär Lidia Ivanovna peitti kasvonsa käsillään ja vaikeni. Hän
rukoili.
-- Jos te kysytte minun neuvoani, sanoi hän rukoiltuaan ja otettuaan
kädet pois kasvoiltaan, -- niin minä en kehota teitä tekemään sitä.
Enkö minä näe miten te kärsitte, miten se on avannut kaikki teidän
haavanne? Mutta olettakaamme, että te nyt kuten aina unohdatte
oman itsenne. Mihin se sitten vie? Teille siitä koituu vain uutta
kärsimystä ja lapselle kidutusta. Jos siinä naisessa on enää mitään
inhimillistä, täytyy hänen itsensäkin olla toivomatta sitä. Ei,
epäröimättä kehotan teitä kieltämään, ja jos sallitte, kirjoitan
hänelle.
Aleksei Aleksandrovitsh suostui, ja kreivitär Lidia Ivanovna
kirjoitti seuraavan ranskankielisen kirjeen:
/#
'Armollinen Rouva.
Teidän muistonne elvyttäminen voi saattaa poikanne tekemään
kysymyksiä, joihin ei voi vastata päästämättä lapsen sieluun
tuomitsemisen henkeä sitä kohtaan, minkä tulee pysyä hänelle
pyhättönä, ja siksi pyydän teitä ymmärtämään miehenne kiellon
kristillisen rakkauden hengessä. Pyydän Kaikkivaltiasta olemaan
teille armelias.
Kreivitär Lidia.'
#/
Kirje saavutti salaisen tarkoituksensa, jota Lidia Ivanovna oli
koettanut peitellä itseltään. Se loukkasi Annaa sielun pohjia myöten.
Aleksei Aleksandrovitsh puolestaan ei pystynyt enää sinä päivänä
paneutumaan tavallisiin töihinsä eikä löytänyt sitä uskovan ja
pelastetun ihmisen sielunrauhaa, jota oli tuntenut sitä ennen.
Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan
tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä
vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut.
Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa
eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen
mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä
vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta
palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen
-- varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan
ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää
kaksintaisteluun -- vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi
häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja
kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa
vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja
katumuksesta.
Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän
selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä
sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.
"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä
kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin,
rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit,
Oblonskit... nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen
sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja,
jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan.
Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen,
että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja
että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen
seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä --
kuten hänestä näytti -- tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi
häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei
olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei
Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka
sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.