XXIV

Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat

mennessään päivän viime uutisista -- juuri saaduista palkinnoista ja

tärkeistä virkasiirroista.

-- Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö

ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni

harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle

ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.

-- Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.

-- Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja

apulaiseksi teille annetaan Karenin.

-- Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen

herran kättä.

-- Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.

-- Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.

-- Minä luulin hänellä jo olevan.

-- Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten

kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin,

joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan

koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan

jäsenen kanssa. -- Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän

lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.

-- Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.

-- Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän

nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki

pilkulleen.

-- Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10].

Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen

vaimolleen.

-- Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.

-- Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?

-- Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?

-- Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa... Minä näin hänet

eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11],

Morskaja-kadulla.

-- C'est un homme qui n'a pas[12]... aloitti kamariherra, mutta

pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen

perheeseen kuuluvalle henkilölle.

Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä

arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti

ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan

pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.

Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei

Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka,

ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki

näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei

Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen

syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko

yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo

saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, -- kaikille oli tänä vuonna

käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli

vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja

komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei

odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä

kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja

juuri sitä, mitä ei tarvittu.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse

ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain

entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi

velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta

Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään

uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten

kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne

todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa

hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan

toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.

"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta

ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali,

ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa

asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että

siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla

samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.

Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei

Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen

kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön

ohikulun varjolla.

Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä,

katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä

toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.

"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli

Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista

kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu,

ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta,

joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki

maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen

kamariherran pohkeisiin.

Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi

väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat

hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.

-- Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko

pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja

taivutti kylmästi päätään. -- Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän

sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.

-- Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Miten kaunis päivä

tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.

Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta

odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.

Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset,

kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät

silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja

astui kreivittären luo.

Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia

Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään

aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin

hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä

parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin

ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi

vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen

vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin

suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä

viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei

vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän

pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.

Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan

rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.

-- Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.

Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti

olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se

voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin,

että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän

ei koskaan myöntänyt sitä.

-- Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.

-- En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei

Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. -- Sitnikovkin

on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan

kasvatus -- hengellistä kasvatusta lukuunottamatta -- oli uskottu.)

Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri

niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen

ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää

ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka

kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen

palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen

pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei

Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita,

omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen.

Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia

käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi

toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia

kiinnosti häntä edelleen.

-- Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja

lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia

Ivanovna riemukkaasti.

-- Niin, kenties... Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni.

Mitään muuta en voi.

-- Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken

vaitiolon jälkeen, -- meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on

teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa

teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä

sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.

Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti,

mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka

kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.

-- Sitä minä odotinkin, hän sanoi.

Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet

kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden

herättäminä.

Anna Karenina(#49487) · 第 143 / 228 题