Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat
mennessään päivän viime uutisista -- juuri saaduista palkinnoista ja
tärkeistä virkasiirroista.
-- Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö
ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni
harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle
ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.
-- Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.
-- Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja
apulaiseksi teille annetaan Karenin.
-- Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen
herran kättä.
-- Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.
-- Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.
-- Minä luulin hänellä jo olevan.
-- Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten
kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin,
joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan
koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan
jäsenen kanssa. -- Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän
lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.
-- Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.
-- Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän
nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki
pilkulleen.
-- Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10].
Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen
vaimolleen.
-- Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.
-- Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?
-- Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?
-- Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa... Minä näin hänet
eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11],
Morskaja-kadulla.
-- C'est un homme qui n'a pas[12]... aloitti kamariherra, mutta
pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen
perheeseen kuuluvalle henkilölle.
Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä
arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti
ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan
pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.
Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei
Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka,
ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki
näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei
Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen
syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko
yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo
saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, -- kaikille oli tänä vuonna
käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli
vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja
komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei
odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä
kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja
juuri sitä, mitä ei tarvittu.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse
ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain
entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi
velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta
Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään
uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten
kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne
todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa
hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan
toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.
"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta
ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali,
ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa
asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että
siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla
samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.
Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei
Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen
kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön
ohikulun varjolla.
Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä,
katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä
toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.
"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli
Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista
kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu,
ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta,
joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki
maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen
kamariherran pohkeisiin.
Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi
väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat
hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.
-- Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko
pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja
taivutti kylmästi päätään. -- Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän
sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.
-- Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Miten kaunis päivä
tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.
Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta
odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.
Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset,
kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät
silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja
astui kreivittären luo.
Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia
Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään
aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin
hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä
parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin
ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi
vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen
vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin
suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä
viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei
vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän
pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.
Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan
rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.
-- Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.
Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti
olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se
voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin,
että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän
ei koskaan myöntänyt sitä.
-- Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.
-- En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. -- Sitnikovkin
on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan
kasvatus -- hengellistä kasvatusta lukuunottamatta -- oli uskottu.)
Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri
niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen
ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää
ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka
kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen
palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen
pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei
Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita,
omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen.
Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia
käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi
toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia
kiinnosti häntä edelleen.
-- Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja
lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia
Ivanovna riemukkaasti.
-- Niin, kenties... Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni.
Mitään muuta en voi.
-- Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken
vaitiolon jälkeen, -- meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on
teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa
teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä
sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.
Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti,
mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka
kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.
-- Sitä minä odotinkin, hän sanoi.
Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden
herättäminä.