Kreivitär Lidia Ivanovna oli hyvin nuorena, helposti innostuvana
tyttönä joutunut naimisiin rikkaan ylhäissukuisen ja hyväluontoisen
irstailijan kanssa. Mutta he olivat olleet tuskin kuukauttakaan
yhdessä, kun mies jo jätti hänet torjuen ivallisesti ja jopa
vihamielisesti kaikki hänen haltioituneet vakuuttelunsa
rakkaudestaan. Ihmiset, jotka tunsivat kreivin hyvän sydämen eivätkä
nähneet intomielisessä Lidiassa mitään puutteita, eivät mitenkään
voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Siitä asti puolisot olivat
eläneet erillään ilman laillista avioeroa, ja aina kun mies tapasi
vaimonsa, hän kohteli tätä samalla myrkyllisellä ivalla, jonka syytä
oli mahdoton ymmärtää.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo aikoja sitten lakannut rakastamasta
miestään, mutta oli siitä saakka ollut lakkaamatta rakastunut
johonkuhun. Hän oli väliin rakastunut useampiin yhtaikaa, sekä
miehiin että naisiin, ja hän oli ollut rakastunut melkein
kaikkiin jollain lailla merkittäviin ihmisiin. Hän oli ollut
rakastunut kaikkiin uusiin prinsseihin ja prinsessoihin, jotka
joutuivat sukulaisuussuhteisiin keisarillisen perheen kanssa,
yhteen metropoliittaan, yhteen piispaan ja yhteen pappiin, yhteen
sanomalehtimieheen, kolmeen slaaviheimoveljeen ja Komisaroviin,
yhteen ministeriin, yhteen lääkäriin, erääseen englantilaiseen
lähetyssaarnaajaan ja Kareniniin.
Kaikki nämä rakkaudet, jotka milloin heikkenivät, milloin
lujittuivat, eivät estäneet häntä ylläpitämästä laajoja ja
monimutkaisia ystävyyssuhteitaan seuramaailman ja hovinkin piirissä.
Mutta siitä asti kun hän Kareninia kohdanneen onnettomuuden jälkeen
oli ottanut tämän erityiseen suojelukseensa ja alkanut työskennellä
tämän hyväksi, hän tunsi, ettei yksikään entisistä rakkauksista
ollut oikeaa ja että nyt hän oli toden teolla rakastunut vain
Kareniniin. Hänen tunteensa Kareninia kohtaan oli hänen mielestään
kaikkia entisiä tunteita voimakkaampi. Eritellessään tunnettaan ja
verratessaan sitä entisiin hän huomasi selvästi, ettei hän olisi
ollutkaan rakastunut Komisaroviin, jollei tämä olisi pelastanut
tsaarin henkeä, eikä myöskään Ristich-Kudzickiin, jollei olisi ollut
slaavilaiskysymystä; mutta Kareninia hän tunsi rakastavansa tämän
itsensä, tämän ylevän ja käsittämättömän sielun vuoksi, tämän ohuen,
kreivittären mielestä niin herttaisen, sanoja omituisesti venyttävän
äänen ja väsyneen katseen vuoksi, tämän luonteen sekä pehmeiden,
valkeiden ja pulleasuonisten käsien vuoksi. Hän ei ainoastaan
iloinnut tämän tapaamisesta, vaan tutkiskeli Kareninin kasvoista,
minkä vaikutuksen hän itse tähän teki. Hän tahtoi miellyttää miestä
paitsi puheillaan myös koko olemuksellaan. Kareninin tähden hän piti
nyt entistä suurempaa huolta pukeutumisestaankin. Hän tapasi itsensä
haaveilemasta, miten olisikaan käynyt, jollei hän itse olisi ollut
naimisissa ja Karenin olisi ollut vapaa. Hän punastui levottomana,
kun Karenin astui huoneeseen, eikä voinut pidättää riemun hymyä, kun
Karenin puhui hänelle jotain mieluisaa.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo useita päiviä ollut kovin
jännittynyt: hän oli saanut tietää, että Anna ja Vronski olivat
Pietarissa. Täytyi pelastaa Aleksei Aleksandrovitsh kohtaamasta
Annaa, täytyi suojella häntä jo siltä piinalliselta tiedolta, että
tuo kauhea nainen oli samassa kaupungissa kuin hän ja saattoi joka
hetki tulla häntä vastaan.
Lidia Ivanovna vakoili tuttaviensa välityksellä, mitä nuo inhottavat
ihmiset, kuten hän nimitti Annaa ja Vronskia, aikoivat, ja koetti
noina päivinä valvoa kaikkia ystävänsä askelia, ettei tämä vain
tapaisi heitä. Nuori adjutantti, Vronskin ystävä, joka toimitti Lidia
Ivanovnalle tietoja heistä toivoen saavansa kreivittären kautta
erään myönnytyksen, kertoi, että he aikoivat seuraavana päivänä
lähteä pois Pietarista. Lidia Ivanovna oli alkanut jo rauhoittua,
kun hänelle seuraavana aamuna äkkiä tuotiin kirje, jonka käsialan
hän kauhuissaan tunnisti. Se oli Annan. Kuori oli niininpaksuista
paperia, pitkulaisella keltaisella paperiarkilla oli suuri monogrammi
ja kirje tuoksui hyvältä.
-- Kuka toi?
-- Eräs hotellilähetti.
Kreivitär Lidia Ivanovna ei pitkään aikaan voinut istuutua lukemaan
kirjettään. Hän sai mielenliikutuksesta hengenahdistuksen, joka
muutenkin helposti vaivasi häntä. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, hän
luki seuraavan ranskankielisen kirjeen.
/#
'Madame la Comtesse, kristilliset tunteet, jotka täyttävät
teidän sydämenne, antavat minulle anteeksiantamattoman rohkeuden
kirjoittaa teille. Pitkällinen ero pojastani tekee minut
onnettomaksi. Minä pyydän teiltä lupaa saada nähdä häntä vain
kerran ennen lähtöä. Antakaa anteeksi, että muistutan teille
itsestäni. Käännyn teidän enkä Aleksei Aleksandrovitshin puoleen
vain sen vuoksi, etten tahdo tuottaa tuolle jalomieliselle
miehelle kärsimyksiä muistuttamalla olemassaolostani. Tuntien
teidän ystävyytenne häntä kohtaan uskon teidän ymmärtävän
minua. Lähetättekö te Serjozhan minun luokseni vai tulenko
minä määrättynä aikana hänen kotiinsa, vai ilmoitatteko missä
ja milloin saisin tavata häntä kodin ulkopuolella? Minä en voi
olla odottamatta myöntävää vastausta tuntiessani sen henkilön
jalomielisyyden, josta asia riippuu. Te ette voi kuvitella,
kuinka janoan nähdä häntä, ettekä käsittää, minkä kiitollisuuden
tunteen teidän apunne on minussa herättävä.
Anna.'
#/
Kaikki tuossa kirjeessä hermostutti kreivitär Lidia Ivanovnaa: sen
koko sisältö, viittaus jalomielisyyteen ja varsinkin sen vapaa ja --
kuten hänestä tuntui -- huoleton sävy.
-- Sano ettei vastausta tule, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna, avasi
kirjoitusalustan ja kirjoitti heti Aleksei Aleksandrovitshille, että
toivoi tapaavansa hänet ennen kello yhtä palatsissa järjestettävässä
onnitteluseremoniassa.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne tärkeästä ja surullisesta
asiasta. Siellä voimme sopia, missä sen teemme. Parasta olisi minun
luonani; käsken valmistamaan sitä teetä, josta te pidätte. Asia
on tärkeä. Hän antaa ristin, mutta Hän antaa myös voimia", lisäsi
hän valmistaakseen Aleksei Aleksandrovitshia edes jonkin verran
kohtaamaan asian.
Kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti tavallisesti Aleksei
Aleksandrovitshille kaksi, jopa kolmekin kirjelappua päivässä. Hän
piti tuosta yhteydenpitokeinosta, jossa oli sekä hienostuneisuutta
että salaperäisyyttä, mitä hänen henkilökohtaisista suhteistaan
puuttui.