Aleksei Aleksandrovitsh ei muistanut kreivitär Lidia Ivanovnaa, mutta
tämä ei ollut unohtanut häntä. Tuona epätoivon raskaimpana hetkenä
kreivitär saapui hänen luokseen ja tuli ilmoittautumatta hänen
työhuoneeseensa. Lidia Ivanovna tapasi Aleksei Aleksandrovitshin
istumassa pää käsien varassa.
-- J'ai forcé la consigne[9], hän sanoi astuen nopein askelin sisään
hengästyneenä mielenkuohusta ja nopeasta liikunnasta. -- Minä
olen kuullut kaiken, ystäväni Aleksei Aleksandrovitsh! jatkoi hän
puristaen lujasti molemmin käsin Kareninin kättä ja luoden kauniin,
mietteliään katseensa tämän silmiin.
Aleksei Aleksandrovitsh nousi kulmat kurtussa tuoliltaan, irrotti
kätensä ystävättärensä kädestä ja osoitti tälle tuolin.
-- Ettekö haluaisi istuutua, kreivitär? En voi pyytää teitä
vieraakseni, sillä olen sairas, hän sanoi, ja hänen huulensa
värähtelivät.
-- Ystäväni! kreivitär Lidia Ivanovna toisti hellittämättä katsettaan
hänestä; ja äkkiä kreivittären kulmakarvat kohosivat muodostaen
otsalle kolmion, ja rumat keltaiset kasvot kävivät vieläkin
rumemmiksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kreivittären säälivän
häntä ja olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän liikuttui, tarttui
kreivittären pehmeään käteen ja alkoi suudella sitä.
-- Ystäväni! sanoi Lidia Ivanovna kiihtymyksestä katkonaisella
äänellä, -- teidän ei pidä antautua surun valtaan. Teidän surunne on
suuri, mutta teidän täytyy löytää lohdutus.
-- Minä olen murskattu, tuhottu mies! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
päästäen hänen kätensä, mutta katsoen yhä hänen kyyneleisiin
silmiinsä. -- Minun asemani on niin kauhea siksi, etten löydä
mistään, en itsestänikään, minkäänlaista tukipistettä.
-- Te löydätte tuen; älkää etsikö sitä minusta, vaikka minä pyydänkin
teitä luottamaan ystävyyteeni, sanoi kreivitär huoaten. -- Meidän
tukemme on rakkaus, se rakkaus, jonka Hän on jättänyt meille
perinnöksi. Häneltä saatu taakka on kevyt, hän jatkoi silmissään se
innostuksen ilme, jonka Aleksei Aleksandrovitsh niin hyvin tunsi. --
Hän tukee ja auttaa teitä.
Vaikka noissa sanoissa kuvastuikin omien ylevien tunteiden aiheuttama
liikutus ja se Aleksei Aleksandrovitshista turhanpäiväiseltä
vaikuttava uusi juhlallinen mystinen virtaus, joka äskettäin oli
voittanut alaa Pietarissa, tänä hetkenä ne tuntuivat hänestä hyvältä.
-- Minä olen heikko ja murtunut. En aavistanut mitään edeltäpäin enkä
ymmärrä nyt mitään.
-- Ystäväni! toisti Lidia Ivanovna.
-- Minä en puhu siitä, mitä olen kadottanut, jatkoi Aleksei
Aleksandrovitsh. -- Minä en sure sitä. Mutta minä en voi olla
häpeämättä sitä asemaa, jossa nyt olen. Se on kyllä paha, mutta minä
en voi, en voi.
-- Ettehän te itse suorittanut sitä suurta anteeksiannon tekoa, jota
kaikki ihailevat, vaan Hän, joka asuu teidän sydämessänne, sanoi
kreivitär kohottaen haltioissaan silmiään, -- ja siksi te ette voi
hävetä tekoanne.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan, liitti kätensä yhteen ja
alkoi naksutella sormiaan.
-- Te ette tiedä yksityiskohtia, hän sanoi ohuella äänellä. --
Ihmisten voimilla on rajansa, kreivitär, ja minä olen nyt nähnyt
voimieni rajat. Koko päivän on minun pitänyt antaa määräyksiä, jotka
johtuvat, hän korosti sanaa johtuvat, -- minun uudesta, yksinäisestä
asemastani. Palvelijat, kotiopettajattaret, laskut, kaikki vaatii
selvittelyä... Se hiljainen tuli on polttanut minut loppuun, en
kestänyt enää. Päivällispöydässä... eilenkin olin lähteä kesken
pöydästä pois. En voinut kestää poikani katsetta. Hän ei udellut
mitään, mutta hän tahtoi udella, ja sitä katsetta minä en voinut
kestää. Hän pelkäsi katsoa minuun eikä siinä kyllin... Aleksei
Aleksandrovitsh aikoi kertoa laskusta, joka hänelle oli tuotu, mutta
ääni petti ja hän vaikeni. Tuota siniselle paperille kirjoitettua
laskua hatusta ja nauhoista hän ei voinut ajatella surkuttelematta
itseään syvästi.
-- Ymmärrän, ystävä rakas! sanoi kreivitär. -- Kyllä minä ymmärrän.
Apua ja lohdutusta te ette saa minulta, mutta minä olen kuitenkin
tullut juuri sitä varten, että voisin auttaa teitä. Jospa minä
voisin vapauttaa teidät kaikista noista pienistä alentavista
huolista... Minä ymmärrän, että siinä tarvitaan naisen sanaa, naisen
järjestelytaitoa. Uskotteko sen minulle?
Aleksei Aleksandrovitsh puristi ääneti kreivittären käsiä.
-- Me rupeamme yhdessä pitämään huolta Serjozhasta. Käytännölliset
asiat eivät ole minun vahva puoleni. Mutta vähät siitä, minä rupean
hoitamaan talouttanne... Älkää kiittäkö minua. Enhän minä tee sitä
omin voimineni...
-- Minä en voi olla kiittämättä.
-- Mutta, ystäväni, älkää antautuko sen tunteen valtaan, josta
puhuitte. Ei saa hävetä sitä, mikä on kristityn suurin ylpeys:
joka alentaa itsensä, se ylennetään. Ettekä te saa kiittää minua.
Täytyy kiittää Häntä ja pyytää Häneltä apua. Hänessä yksin me
löydämme rauhan, lohdun, pelastuksen ja rakkauden, sanoi kreivitär,
loi silmänsä taivasta kohti ja alkoi rukoilla, kuten Aleksei
Aleksandrovitsh hänen äänettömyydestään arvasi.
Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei
Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui
hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh
ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä
suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti
etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka
uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle
periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi
ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen,
jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut
kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan
kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut
vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja
mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.
-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että
sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.
Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.
-- Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.
-- Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn
teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.
Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli
säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen
isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.
* * * * *
Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen
kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei
Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan
olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä
täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset
teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt
kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen
aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä
kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin
varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen
rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon
kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta
iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli
saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan
pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi
kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua
tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta
saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen
syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen
synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä
yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei
huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että
kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa,
ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli
sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden
autuuden.
Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään
jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan
välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta
sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa
onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen
sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan
täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin;
hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain
kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi
halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.