Heti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Betsyn ja Stepan Arkadjevitshin
selityksistä ymmärtänyt, ettei häneltä vaadittu muuta kuin että
hän jättäisi vaimonsa rauhaan eikä rasittaisi tätä läsnäolollaan
ja että hänen vaimonsa itsekin toivoi samaa, hän oli joutunut
sellaiseen avuttomuuden tilaan, ettei kyennyt päättämään mitään
itse eikä tiennyt itse mitä tahtoi. Siksi hän oli antautunut
kokonaan niiden ohjattavaksi, jotka erityisellä nautinnolla
hoitelivat hänen asioitaan. Vasta kun Anna oli lähtenyt talosta ja
englantilainen kotiopettajatar oli lähettänyt kysymään häneltä,
pitikö hänen aterioida yhdessä isännän kanssa vai erikseen, Aleksei
Aleksandrovitsh ymmärsi ensimmäistä kertaa selvästi asemansa ja
kauhistui sitä.
Kaikkein vaikeinta tässä asemassa oli se, ettei hän mitenkään
voinut yhdistää ja sovittaa menneisyyttään nykyisyyteensä. Häntä
ei vaivannut se menneisyys, jolloin hän oli elänyt onnellisena
vaimonsa kanssa. Siitä menneisyydestä hän oli jo sisäisesti siirtynyt
tietoisuuteen vaimonsa uskottomuudesta ja -- niin kipeää kuin
se olikin -- tottunut siihen; se tila oli hänelle raskas, mutta
käsitettävä. Jos hänen vaimonsa olisi silloin, uskottomuutensa
ilmaistuaan, lähtenyt hänen luotaan, hän olisi ollut pahoillaan ja
kärsinyt, mutta hän ei olisi joutunut siihen piinallisen sekavaan
ja käsittämättömään asemaan, jossa hän nyt tunsi olevansa. Hän
ei mitenkään voinut sovittaa yhteen äskeistä anteeksiantoaan,
hellyyttään, rakkauttaan sairaaseen vaimoonsa ja vieraaseen lapseen
ja nykyistä olotilaansa; sitä, että hän kuin siitä kaikesta palkaksi
oli saanut jäädä ypöyksin ja päälle päätteeksi kärsiä häpeää, pilkkaa
ja kaikkien ihmisten ylenkatsetta.
Kahtena ensimmäisenä päivänä vaimonsa lähdön jälkeen Aleksei
Aleksandrovitsh oli ottanut vastaan anojia, neuvotellut
asiainhoitajan kanssa, käynyt komiteassa ja syönyt päivällistä
ruokasalissa, kuten tavallisesti. Selvittämättä itselleen
syytä siihen hän oli näinä kahtena päivänä jännittänyt kaikki
sielunvoimansa pysyäkseen levollisena, jopa välinpitämättömänäkin.
Vastatessaan kysymyksiin, mitä oli tehtävä Anna Arkadjevnan
tavaroille ja huoneille, hän oli pinnistellyt kovasti näyttääkseen
siltä kuin tapahtuma ei olisi ollut hänelle niinkään odottamaton ja
kuin siinä ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja hän
oli saavuttanut tarkoituksensa: kukaan ei voinut huomata hänessä
epätoivon merkkejä. Mutta kun Kornei seuraavana päivänä antoi hänelle
muotiliikkeestä tulleen laskun, jonka Anna oli unohtanut maksaa,
ja ilmoitti, että liikkeenhoitaja oli itse tuonut sen, Aleksei
Aleksandrovitsh käski pyytämään tämän sisään.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että rohkenen häiritä
teitä. Mutta jos käskette kääntymään hänen armonsa rouvan puoleen,
niin ettekö olisi hyvä ja ilmoittaisi osoitetta.
Aleksei Aleksandrovitsh näytti vaipuvan mietteisiinsä, mutta kääntyi
sitten äkkiä istumaan pöytänsä ääreen. Hän painoi päänsä käsiensä
varaan ja istui kauan siinä asennossa yrittäen useita kertoja sanoa
jotain, mutta aina pysähtyen.
Ymmärtäen herransa tunteet Kornei pyysi liikkeenhoitajaa tulemaan
toisen kerran. Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh tunsi, ettei
voisi enää yhtä varmasti näytellä olevansa luja ja tyyni. Hän käski
riisua vaunujen edessä odottavan hevosen, kielsi päästämästä ketään
sisään eikä tullut syömään päivällistä.
Hän tunsi, ettei hän kestä sitä halveksuntaa ja kovuutta, jonka näki
selvästi niin tuon liikkeenhoitajan kuin Kornein ja poikkeuksetta
kaikkien niiden ihmisten kasvoilla, joita hän näinä kahtena päivänä
oli tavannut. Hän tunsi, ettei hän kyennyt torjumaan ihmisten
vihaa, sillä tämä viha ei johtunut hänen pahuudestaan -- silloin
hän olisi voinut koettaa parantaa itseään -- vaan siitä, että hän
oli häpeällisellä ja vastenmielisellä tavalla onneton. Hän tiesi,
että häntä kohtaan tultaisiin olemaan säälimättömiä juuri sen
vuoksi, että hänen sydämensä oli runneltu. Hän tunsi, että ihmiset
tuhoaisivat hänet niin kuin koirat tuhoavat raadellun, tuskasta
vinkuvan toverinsa. Hän tiesi, että ainoa pelastuskeino ihmisiä
vastaan oli salata heiltä haavansa, ja näinä kahtena päivänä hän oli
vaistomaisesti koettanut tehdä niin, mutta tunsi jo nyt olevansa
kyvytön jatkamaan tuota voimasuhteiltaan epätasaista taistelua.
Hänen epätoivoaan lisäsi vielä tunne siitä, että hän oli ypöyksin
surussaan. Hänellä ei ollut Pietarissa eikä missään ainoaakaan
ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään, joka olisi
säälinyt häntä, ei korkeana virkamiehenä eikä ylhäisen seurapiirin
jäsenenä, vaan pelkkänä kärsivänä ihmisenä.
Aleksei Aleksandrovitsh oli kasvanut orpona. Heitä oli ollut
kaksi veljestä. Isä oli kuollut hyvin varhain ja äiti Aleksei
Aleksandrovitshin ollessa kymmenvuotias. Varoja oli ollut vähän.
Setä, korkea virkamies ja aikoinaan keisarivainajan suosikki, oli
kasvattanut heidät.
Suoritettuaan kymnaasin ja yliopisto-opinnot kiitettävin arvosanoin
Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt setänsä avulla pian huomattavalle
virkauralle ja antautunut kokonaan uraansa liittyvän kunnianhimon
valtaan. Hän ei ollut kymnaasissa, yliopistossa eikä myöhemmin
virkamiehenäkään solminut ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Veli
oli ollut hänelle sielullisesti kaikkein läheisin ihminen, mutta hän
oli palvellut ulkoministeriössä ja asunut aina ulkomailla, missä oli
kuollut pian Aleksei Aleksandrovitshin naimisiinmenon jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kuvernöörinä oli Annan täti, rikas
maalaisrouva, ohjannut nuoren kuvernöörin, joka ei aviomieheksi enää
ollut nuori, yhteen nuoren veljentyttärensä kanssa ja saattanut hänet
sellaiseen asemaan, että hänen oli ollut pakko joko kosia tai lähteä
kaupungista. Aleksei Aleksandrovitsh oli epäröinyt kauan. Yhtä monta
seikkaa oli puhunut asian puolesta kuin sitä vastaankin, eikä hän
ollut huomannut mitään pakottavaa syytä poiketa siitä säännöstään,
joka käski häntä pidättäytymään epäilyttävissä asioissa. Mutta Annan
täti oli antanut erään tuttavansa selittää hänelle, että hän oli
jo saattanut tytön huonoon huutoon ja että pelkkä kunniantuntokin
velvoitti häntä kosimaan. Siispä hän oli kosinut ja antanut
morsiamelleen ja vaimolleen kaiken sen tunteen, mihin kykeni.
Se kiintymys, jota hän tunsi Annaa kohtaan, oli poistanut hänen
sydämestään viimeisenkin tarpeen syvempien ystävyyssuhteiden
luomiseen. Nyt hänellä ei ollut koko tuttavapiirissään ainoatakaan
läheistä ihmistä. Oli paljonkin kaikenlaisia virkatuttavuuksia
ja seurapiirisuhteita, mutta oikeita ystävyyssuhteita ei ollut.
Aleksei Aleksandrovitshilla oli koko joukko sellaisia tuttavia,
joita hän saattoi kutsua päivälliselle, joilta hän voi toivoa
osanottoa häntä kiinnostaviin asioihin tai kannatusta jollekin
viranhakijalle ja joiden seurassa hän saattoi vapaasti arvostella
toisten henkilöiden ja korkeimman hallituksen toimia; mutta suhteet
näihin ihmisiin olivat tavan ja tottumuksen tarkasti ja lujasti
rajoittamat, ja näistä rajoista oli mahdoton poiketa. Oli tosin
eräs ylioppilastoveri, jonka kanssa hän sittemmin oli joutunut
tavanomaista läheisempiin tekemisiin ja jolle hän olisi voinut puhua
surustaan; mutta tämä oli nimitetty ylitarkastajaksi kaukaiseen
koulupiiriin. Pietarissa olevista henkilöistä olivat kanslianhoitaja
ja lääkäri hänelle läheisimmät.
Mihail Vasiljevitsh Sljudin, asiainhoitaja, oli suora, viisas, hyvä
ja siveellinen ihminen, joka tunsi Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan
henkilökohtaista myötätuntoa; mutta heidän viisi vuotta kestänyt
työtoveruutensa esti tunneasioita koskevat selvittelyt.
Kirjoitettuaan nimensä paperin alle Aleksei Aleksandrovitsh istui
kauan vaiti. Hän vilkaisi vähän väliä Mihail Vasiljevitshiin ja
yritti useamman kerran sanoa jotain mutta ei voinut. Hänellä oli jo
valmiina lause: "Olette kai kuullut minun surustani?" mutta lopulta
hän sanoi kuten aina ennenkin: "Laittakaapas tämä sitten", ja päästi
hänet menemään.
Toinen läheisempi ihminen oli lääkäri, joka myös tunsi myötätuntoa
häntä kohtaan; mutta heidän kesken oli jo kauan ollut voimassa se
äänetön sopimus, että kummallakin oli kova kiire ja että molempien
siis täytyi kiiruhtaa.
Naisystäviään Aleksei Aleksandrovitsh ei ajatellut, ei edes
huomattavinta heistä, kreivitär Lidia Ivanovnaa. Kaikki naiset olivat
hänestä kauheita ja vastenmielisiä jo pelkästään siksi, että olivat
naisia.