Kuolema

Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen

aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään,

jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle

taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen

ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että

tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä,

jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa

kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut

helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset

maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat

uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen

uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan

ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon

synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä

tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin

kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä

hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet

pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi.

Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton

kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja

pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies -- onhan sellaista

tapahtunut monesti -- ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."

Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt

kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn

kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli

nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja

voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle

tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin

hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään

parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat

tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla

peläten erehtyvänsä.

-- Voiko hän paremmin? -- Paljon paremmin. -- Ihmeellistä. -- Mitä

ihmettä siinä on! -- Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen

toisilleen.

Lumous ei kestänyt kauan. Sairas nukkui rauhallisesti, mutta puolen

tunnin kuluttua yskänkohtaus herätti hänet. Äkkiä sekä ympärillä

olevilta että häneltä itseltään katosi kaikki toivo. Kivun voima

karkotti kaikki epäilykset ja jopa muiston elätellyistä toiveista

niin Leviniltä ja Kittyltä kuin sairaalta itseltään.

Sanomatta enää sanaakaan siitä, mihin oli puoli tuntia sitten

uskonut, ja ikään kuin häveten sen muistoakin sairas pyysi saada

hengittää jodia rei'itetyn paperin peittämästä pullosta. Levin antoi

hänelle jodiastian, ja sama intohimoista toivoa kuvastava katse,

joka oli kauhistuttanut Leviniä pyhän voitelun aikana, kiinnittyi

nyt häneen pyytäen häneltä vahvistusta lääkärin sanoille, että jodin

hengittäminen voi saada ihmeitä aikaan.

-- Onko Kitty täällä? sairas kysyi käheällä äänellä, kun Levin oli

vastahakoisesti myöntänyt lääkärin sanat oikeiksi. -- Eikö ole...

no sitten voin sen sanoa... Hänen ilokseen minä siihen komediaan

suostuin. Hän on niin kiltti, mutta sinä ja minä emme voi enää pettää

itseämme. Tämä on toista, tähän minä uskon, hän sanoi puristaen

pulloa luisevin käsin ja alkoi hengittää sen hajua.

Kellon käydessä kahdeksatta illalla istui Levin paraikaa vaimonsa

kanssa teetä juomassa omassa huoneessaan, kun Marja Nikolajevna

syöksyi hengästyneenä huoneeseen. Hän oli kalpea ja hänen huulensa

vapisivat.

-- Kuolee! kuiskasi hän. -- Minä pelkään, että kuolee tuossa paikassa.

Molemmat lähtivät heti juoksujalkaa sairaan luo. Tämä istui

kyynärvartensa nojassa vuoteellaan, pitkä selkä koukussa ja pää

riipuksissa.

-- Miltä nyt tuntuu? kysyi Levin kuiskaten hetken vaitiolon jälkeen.

-- Tunnen lähteväni pian, sanoi Nikolai lausuen sanat hitaasti ja

vaivalloisesti, mutta omituisen selvästi. Hän ei kohottanut päätään,

loi vain silmänsä ylös tavoittamatta niillä veljensä kasvoja. --

Katja, mene sinä pois! lisäsi hän.

Levin hypähti vaimonsa luo, kuiskasi hänelle jotain käskevästi ja sai

hänet poistumaan.

-- Lähden pian, sanoi Nikolai uudelleen.

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Levin tietämättä mitä sanoisi.

-- Siksi, että lähden pian, toisti hän ikään kuin mieltyneenä noihin

sanoihin. -- Loppu on käsillä.

Marja Nikolajevna meni hänen luokseen.

-- Pian käyn makaamaan, sanoi Nikolai hiljaa, -- iäksi, lisäsi hän

pilkallisesti ja vihaisesti. -- No auttakaa, jos tahdotte.

Levin auttoi veljensä selälleen, istui hänen viereensä ja katsoi

häneen henkeään pidättäen. Kuoleva makasi silmät ummessa, mutta hänen

otsallaan näkyi lihasten värähtely, kuten ihmisellä, joka ajattelee

syvästi ja jännittyneesti. Levin tempautui väkisinkin hänen mukanaan

ajattelemaan sitä, mitä hänessä nyt tapahtui; mutta vaikka hän kuinka

olisi pinnistänyt ajatuksiaan seuratakseen veljeään, hän näki tämän

tyynten ankarien kasvojen ilmeestä ja lihaksien värähtelystä toisen

silmän yllä, että kuolevalle selkiintyi selkiintymistään se mikä

Levinille pysyi yhtä pimeänä kuin ennenkin.

-- Niin, niin, kuoleva sanoi painokkaasti ja hitaasti. -- Odottakaas.

Ja hän vaikeni taas. -- Niin! hän sanoi äkkiä rauhoittavasti, ikään

kuin kaikki olisi selvinnyt hänelle. -- Oi, hyvä isä! hän sanoi vielä

ja huokasi raskaasti.

Marja Nikolajevna tunnusteli kuolevan jalkoja.

-- Kylmenevät, hän kuiskasi.

Levinistä tuntui, että sairas makasi liikkumattomana kauan, hyvin

kauan. Mutta hän oli yhä elossa ja huoahti silloin tällöin. Levin

oli jo väsynyt jännittämään ajatuksiaan. Hän tunsi, että vaikka hän

kuinka olisi pinnistellyt, hän ei olisi käsittänyt sitä, mitä tuo

sana niin merkitsi. Hän tunsi jo kauan sitten jääneensä jälkeen

kuolevasta. Hän ei jaksanut enää ajatella itse kuoleman kysymystä,

vaan hänen mieleensä tuli väkisinkin, mitä hänen aivan pian olisi

tehtävä: suljettava silmät, puettava vainaja ja tilattava arkku. Ja

-- omituista kyllä -- hän huomasi olevansa sinä hetkenä täysin kylmä,

ei tuntenut surua, ei menetyksen tyhjyyttä eikä edes sääliä veljeään

kohtaan. Jos hänellä ylipäätään oli jokin tunne veljeään kohtaan,

se oli pikemminkin eräänlaista kateutta sen tiedon vuoksi, joka

kuolevalla nyt oli, mutta jota hän ei voinut saada.

Hän istui siten kauan vuoteen ääressä odottaen loppua. Mutta loppua

ei tullut. Ovi avautui ja Kitty kurkisti sisään. Levin nousi

käännyttääkseen hänet pois. Samassa hän kuuli kuolevan liikahduksen.

-- Älä mene, sanoi Nikolai ja ojensi kätensä. Levin antoi hänelle

omansa ja viittoili vihaisesti vaimolleen, että tämä poistuisi.

Kuolevan käsi kädessään hän istui puoli tuntia, tunnin ja toisen

tunnin. Hän ei nyt enää ajatellut kuolemaa. Hän mietti, mitä Kitty

mahtoi tehdä, kuka asui viereisessä huoneessa, ja oliko tohtorilla

oma talo. Tuli jo nälkä ja alkoi nukuttaa. Hän päästi varovasti käden

ja koetti jalkoja. Jalat olivat kylmät, mutta sairas hengitti vielä.

Levin aikoi varpaillaan lähteä pois, mutta sairas liikahti taas ja

sanoi: "Älä mene."

* * * * *

Aamu sarasti. Sairaan tila oli aina vain samanlainen. Levin päästi

hiljalleen irti kuolevan käden ja meni häneen katsomatta huoneeseensa

nukkumaan. Herättyään hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijaan

kuulla, että sairas oli jälleen tointunut aiempaan tilaansa.

Hän istuskeli taas, ryki, söi ja puhui taas paranemisestaan ja

kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisämpi ja

synkempi kuin ennen. Ei Kitty, ei Levin eikä kukaan muukaan saanut

häntä tyyntymään. Hän oli kaikille vihoissaan, soimasi kaikkia,

syytti heitä omista kärsimyksistään ja vaati, että hänen luokseen

kutsuttaisiin kuuluisa lääkäri Moskovasta. Joka kerta kun häneltä

kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisen ja

nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi."

Sairaan tuskat kävivät yhä suuremmiksi, varsinkin makuuhaavojen

vuoksi, joita ei enää voinut parantaa, ja hän kiukutteli yhä enemmän

syyttäen ympärillä olevia kaikesta ja varsinkin siitä, ettei hänelle

ollut hankittu lääkäriä Moskovasta. Kitty koetti kaikin tavoin auttaa

ja viihdyttää häntä; mutta kaikki oli turhaa ja Levin huomasi, että

Kitty oli jo itsekin sekä fyysisesti että henkisesti riutunut, vaikka

ei tahtonut sitä myöntää. Kaikkien mielestä oli häipynyt se hiljainen

kuolemantunto, joka oli vallinnut sinä yönä, jolloin sairas itse oli

luullut kuolevansa ja kutsunut veljensä luokseen. Kaikki tiesivät,

että hän auttamatta kuolisi pian ja että hän oli jo nyt puoliksi

kuollut. Eikä kukaan muuta toivonutkaan kuin että hän kuolisi niin

pian kuin suinkin, joskin he ajatuksensa salaten kaatoivat hänelle

lääkkeitä, hakivat apteekista uusia, kutsuivat lääkäreitä ja

pettivät häntä, itseään ja toisiaan. Se oli kaikki valhetta, ilkeää,

loukkaavaa ja herjaavaa valhetta. Levin tunsi sen erityisen kipeästi,

koska hänen luonteensa oli herkempi kuin muiden ja koska hän rakasti

kuolevaa enemmän kuin kukaan.

Levin, jolla oli jo kauan ollut mielessä sovinnon aikaansaaminen

veljiensä kesken ennen Nikolain kuolemaa, oli kirjoittanut veli

Sergei Ivanovitshille ja saanut häneltä vastauksen, jonka hän luki

sairaalle. Sergei Ivanovitsh kirjoitti, ettei voinut itse saapua,

mutta pyysi liikuttavin sanoin veljeltään anteeksi.

Sairas ei vastannut mitään.

-- Mitä minä kirjoitan hänelle? kysyi Levin. -- Ethän sinä ole

vihoissasi hänelle?

-- En vähääkään! vastasi Nikolai hermostuneesti. -- Kirjoita hänelle,

että hän lähettäisi lääkärin luokseni.

Kului kolme tuskallista päivää, sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen

kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin

lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna,

Levin ja Kitty. Vain kuoleva itse ei näyttänyt toivovan mitään

sellaista, vaan päinvastoin kiukutteli, kun lääkäriä ei kuulunut,

otti yhä lääkkeitään ja puhui elämästä. Vain niinä harvoina hetkinä,

jolloin oopiumi vähäksi aikaa vapautti hänet kärsimysten taakasta,

hän sopersi väliin unenhorroksissaan julki sen, mikä liikkui hänen

sielussaan voimakkaampana kuin kenenkään muun: "Voi, kun tulisi

loppu!" tai: "Milloin tämä loppuu!"

Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan.

Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona

tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei

koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot,

vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa

kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa

kuuleminen, omat muistijäljet -- kaikki piinasi häntä. Ympärillä

olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään,

puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko

hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen

halun tunteeksi.

Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli

saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena.

Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu,

kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan

fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei

saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys

aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin

sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista

kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut

sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi

puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille

haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. -- Kääntäkää toiselle

kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä

ennalleen. -- Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain,

miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki

silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.

Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään

kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.

Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja

määräsi hänelle lepoa.

Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina

käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen

ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä.

Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.

-- Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.

-- Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. -- Koskee.

-- Mihin koskee?

-- Joka paikkaan.

-- Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten,

mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka -- kuten Levin oli

huomannut -- oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin

kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli

kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen

katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.

-- Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä

oli seurannut häntä käytävään.

-- On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.

-- Miten hypistelemään?

-- Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin

huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja

ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.

Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää

kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan

tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin,

kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi

nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.

Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään

elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna

seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut

rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi

silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa

vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä

pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä

kättä.

-- Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä

liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului

selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:

-- Ei vielä... Kohta.

Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja

läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa

lähtökuntoon.

Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen

kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä

johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana,

jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli

nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän

kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys

tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden

ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta

huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi,

että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon

uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.

Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi

jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen

ja elämään.

Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän

huonovointisuutensa johtui raskaudesta.