Levin ei voinut rauhallisesti katsella veljeään eikä osannut olla
tyyni ja luonnollinen hänen läheisyydessään. Aina kun hän tuli
veljensä luo, oli kuin jokin kaihi olisi verhonnut hänen silmänsä,
eikä hän nähnyt eikä erottanut veljensä tilan yksityiskohtia.
Hän tunsi kauhean hajun, näki lian ja epäjärjestyksen, sairaan
piinallisen tilan ja voihkinan eikä keksinyt mitään keinoa auttaa
tätä. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään selvittää tarkemmin,
miten tuo ruumis makasi siinä peittonsa alla, pakottiko sairaan
laihtuneita sääriä, lanteita ja selkää, ja voisiko hänet ehkä auttaa
toiseen asentoon, jossa olisi edes hiukan helpompi olla. Levinin
selkäpiitä karmi, kun sellaisia yksityiskohtia sattui tulemaan
hänen mieleensä. Hän oli järkähtämättömän varma siitä, ettei elämän
pidentämiseksi tai kärsimysten keventämiseksi voinut tehdä mitään.
Mutta sairas vainusi veljensä vakaumuksen ja ärtyi siitä, mikä teki
Levinin aseman vieläkin vaikeammaksi. Olo sairaan luona oli hänelle
tuskallista, poissaolo vieläkin tuskallisempaa. Ja hän kulki koko
ajan edestakaisin, poistui milloin minkin tekosyyn nojalla veljensä
luota ja tuli taas takaisin, koska hänen oli vaikea olla yksin.
Mutta Kitty ajatteli, tunsi ja toimi aivan toisin. Hänen oli ennen
kaikkea sääli sairasta. Ja hänen naisensydämessään sääli synnytti
aivan erilaisen tunteen kuin hänen miehessään; hän ei tuntenut kauhua
eikä inhoa, vaan toiminnan tarvetta, halua ottaa yksityiskohtaisesti
selvää sairaan tilasta ja auttaa. Ja kun hän ei vähääkään epäillyt
apunsa tarpeellisuutta, hän ei myöskään epäröinyt ryhtyä sitä
antamaan. Samat yksityiskohdat, joiden pelkkä mieleen johtuminen sai
hänen miehensä kauhun valtaan, saivat häneltä heti huomiota. Hän
lähetti hakemaan lääkäriä, lähetti asialle apteekkiin, pani mukana
olevan palvelustyttönsä ja Marja Nikolajevnan lakaisemaan, pyyhkimään
pölyä ja pesemään, huuhteli ja puhdisti jotain itse, asetteli jotain
peitteen alle. Itse hän kävi aina välillä huoneessaan välittämättä
siitä, että herroja tuli tuon tuostakin vastaan, ja kantoi
matka-arkustaan lakanoita, tyynynpäällisiä, pyyheliinoja ja paitoja.
Lakeija, joka tarjoili yleisessä salissa insinööreille päivällistä,
tuli hänen kutsuessaan pari kertaa nyrpeän näköisenä paikalle, mutta
ei voinut olla täyttämättä käskyjä, jotka lausuttiin niin lempeän
sinnikkäästi, ettei niistä mihinkään päässyt. Levin ei hyväksynyt
kaikkea tätä; hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä sairaalle.
Ennen kaikkea hän pelkäsi, että sairas suuttuisi. Mutta sairas
ei suuttunut, vaikka näyttikin varsin kylmäkiskoiselta; hän vain
ujosteli ja seurasi uteliaana, mitä Kitty hänelle teki.
Kun Levin palasi lääkärin luota, jonne Kitty oli hänet lähettänyt,
ja avasi oven, vaihdettiin sairaalle Kittyn määräyksestä juuri
alusvaatteita. Valkea, pitkä, laiha selkä suurine, ulkonevine
lapaluineen, törröttävine kylkiluineen ja selkänikamineen oli
paljaana. Marja Nikolajevna ja lakeija yrittivät turhaan tunkea
sairaan pitkänä riippuvaa kättä väärin taittuneeseen hihaan. Kitty
veti oven kiireesti kiinni Levinin jäljestä eikä katsonut sairaaseen
päin; mutta kun sairas alkoi voihkia, astui hän nopeasti vuoteen luo.
-- Toimikaa nyt nopeasti, hän sanoi.
-- Älkää tulko, kähisi sairas äkäisesti, -- kyllä minä itse...
-- Mitä sanoitte? kysyi Marja Nikolajevna.
Mutta Kitty oli kuullut ja ymmärsi, että sairaasta tuntui ilkeältä
olla alastomana hänen läsnä ollessaan.
-- Minä en katso, en katso! sanoi Kitty auttaen kättä hihaan. --
Marja Nikolajevna, menkää te ja auttakaa tuolta puolen, lisäsi hän.
-- Ole niin hyvä ja hae se pieni pullo, joka on minun käsilaukussani,
hän pyysi mieheltään, -- tiedäthän, pienessä sivulokerossa; sillä
aikaa täällä laitetaan kaikki järjestykseen.
Palatessaan pullo kädessä Levin näki sairaan olevan jo pitkällään
ja huomasi kaiken muuttuneen hänen ympärillään. Ummehtunut hajukin
vaihtui pian hajuveden ja etikan tuoksuun, kun Kitty huulet supussa
ja punaiset posket pyöreinä puhalteli pullon suuhun pistettyyn
pilliin. Pölyä ei näkynyt missään, ja vuoteen alla oli matto.
Lääkepullo, vesikarahvi, tarvittava pino liinavaatteita sekä Kittyn
koruompelus olivat hyvässä järjestyksessä pöydällä. Toisella pöydällä
vuoteen ääressä oli sairaan juomaa, kynttilä ja pillerirasia.
Sairas itse makasi pestynä ja kammattuna puhtaiden lakanoiden
välissä, pulleiksi pöyhityt tyynyt päänsä alla, yllään puhdas paita,
jonka valkea kaulus näytti liian avaralta luonnottoman kapean
kaulan ympärillä, ja katsoi herkeämättä Kittyyn, uusi toivon ilme
kasvoillaan.
Levinin hakema ja klubista löytämä lääkäri ei ollut sama, joka oli
aikaisemmin hoitanut Nikolai Leviniä ja johon tämä oli tyytymätön.
Uusi lääkäri otti esiin torven ja kuunteli sairaan rintaa, ravisti
päätään, määräsi lääkkeitä ja selitti ensin erityisen tarkasti,
miten lääkkeitä oli otettava, ja sitten sen, mitä ruokavaliota oli
noudatettava. Hän neuvoi syömään raakoja tai vähän kiehautettuja
munia ja juomaan seltterivettä lämpimän, vastalypsetyn maidon kanssa.
Kun lääkäri oli lähtenyt, sairas sanoi jotain veljelleen, mutta Levin
kuuli vain viimeiset sanat: "sinun Katjasi", ja hänen katseestaan,
joka seurasi Kittyä, ymmärsi Levin hänen kiittelevän tätä. Samassa
sairas pyysikin luokseen Katjaa, kuten hän Kittyä nimitti.
-- Minä voin nyt paljon paremmin, hän sanoi. -- Teidän hoidossanne
olisin parantunut jo aikoja sitten. Miten hyvältä tuntuu! Hän otti
Kittyn käden ja vei sen huultensa luo, mutta ei suudellutkaan sitä
ikään kuin peläten, että se olisi Kittylle epämieluisaa, vaan
ainoastaan silitti ja puristi sitä.
Kitty tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.
-- Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi
sairas.
Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli
oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään,
mitä tämä milloinkin tarvitsi.
-- Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, -- hän nukkuu aina
sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en
jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.
-- Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin
Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja
tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla
kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana
päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää.
Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista
voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten
outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi
tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia,
jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.
Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan
tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä
pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli
sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta
voimatta sanoa mitään.