"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteli
Levin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.
Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi
pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa
vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi
senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä
kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin
viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat
ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen
vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo
kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja -- joksi
Nikolai-veli Kittyä nimitti --, siinä suhteessa he olivat aivan
toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä
kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä,
jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen
ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin
miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti
heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien
suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin
ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta,
eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä
eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos
Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain
katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla
kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.
Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten
kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta
ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli
mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson
häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso,
hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se
kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin
välinpitämättömältä..." Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan
ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta
ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili,
sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja
kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena
siitä, ettei hänen -- eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja
Mihailovnankaan -- toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja
sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat
kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen
ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito
ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa.
Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut:
"Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala
jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä
lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta
huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle
ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet
siihen.
Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui
allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta;
hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi
ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista.
Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi
kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse
matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut
ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt
Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen
taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, -- niinä hetkinä,
jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin
hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.
Kaikki sujui hyvin hänen käsissään, ja ennen kello kahtatoista kaikki
oli saatu niin hyvään järjestykseen, että huone näytti siistiltä ja
kotoisalta; vuoteet oli sijattu, harjat, kammat ja peilit olivat
paikoillaan ja valkeat liinat pöydillä.
Levinin mielestä oli anteeksiantamatonta syödä, nukkua ja puhua
vielä nytkään, ja hänen jokainen liikkeensäkin tuntui hänestä
sopimattomalta. Kitty taas sormeili kaikenlaisia pikkuesineitään,
mutta teki sen niin, ettei siinä ollut mitään loukkaavaa.
Syödä ei kumpikaan sentään voinut, eikä unikaan tahtonut pitkään
aikaan tulla; he istuivat kauan valveilla.
-- Olen hyvin iloissani siitä, että hän suostui huomenna
ottamaan vastaan pyhän voitelun, sanoi Kitty istuen yöpaidassaan
kääntöpeilinsä edessä ja sukien tiheällä kammalla pehmeitä, tuoksuvia
hiuksiaan: -- En ole itse sitä koskaan nähnyt, mutta äiti on
kertonut, että siinä rukoillaan paranemista.
-- Luuletko sinä sitten tosiaankin, että hän voi parantua? sanoi
Levin seuraten takaapäin kamman liu'untaa tukkaa pitkin.
-- Minä kysyin sitä lääkäriltä. Hän sanoi, ettei sairas voi elää
kolmea päivää enempää. Mutta tietävätkö nekään aina! Olen kuitenkin
oikein hyvilläni, että sain hänet suostumaan, sanoi Kitty vilkaisten
miestään hiustensa takaa. -- Mikään ei ole mahdotonta, lisäsi hän
kasvoillaan se hiukan salaviisas ilme, joka hänellä aina oli, kun hän
puhui uskonnosta.
He eivät olleet naimisiin mentyään kertaakaan keskustelleet
uskonnosta, mutta Kitty noudatti uskonnollisia tapojaan yhtä tyynesti
ja varmasti kuin ennenkin. Huolimatta Levinin kihlauksenaikaisista
vakuutuksista Kitty oli varma siitä, että hänen miehensä oli yhtä
hyvä ja jopa parempi kristitty kuin hän itse ja että kaikki Levinin
puheet omasta epäuskoisuudestaan olivat vain samoja hupaisia miehisiä
päähänpistoja kuin sekin, mitä hän oli usein sanonut vaimonsa
englantilaisesta koruompelusta: että oikeat kunnon ihmiset paikkaavat
reikiä, mutta hän, Kitty, leikkelee niitä tahallaan jne.
-- Se nainen, Marja Nikolajeva, ei olisi koskaan saanut aikaan
sitä mitä sinä, sanoi Levin. -- Ja minun täytyy tunnustaa, että
olen hyvin iloissani siitä, että tulit mukaan. Sinä olet sellainen
puhtauden perikuva, että... Hän otti vaimonsa käden, mutta ei
suudellut -- käden suuteleminen tuntui hänestä tässä kuoleman
läheisyydessä sopimattomalta --, vaan ainoastaan puristi sitä katsoen
anteeksipyytävästi Kittyn kirkastuneisiin silmiin.
-- Sinun olisi ollut kovin raskasta yksin, sanoi Kitty, nosti kätensä
mielihyvästä punastuneilta poskiltaan, kiersi hiuksensa sykerölle ja
kiinnitti ne hiusneuloilla yhteen. -- Niin, jatkoi hän, -- mistäpä
hän osaisi... Minä sain hyväksi onneksi oppia paljon Sodenissa.
-- Oliko siellä sitten tällaisiakin sairaita?
-- Pahempiakin.
-- On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena,
jollainen hän oli nuorena... Sinä et usko miten viehättävä
nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.
-- Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin
toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä
sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.
-- Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. -- Hän on juuri
niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.
-- Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää
edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.