Erään läänin pääkaupungissa sijaitseva hotelli, jossa Nikolai Levin
makasi sairaana, oli niitä venäläisissä isommissa kaupungeissa
usein tavattavia, uudenaikaisia hotelleja, jotka on alkuaan
tarkoitettu puhtaiksi, mukaviksi ja jopa hienostuneiksi, mutta jotka
niissä käyvän yleisön myötä muuttuvat kovin nopeasti likaisiksi
kapakoiksi ja vaikuttavat tietyssä uudenaikaisuudessaan vielä
vastenmielisemmiltä kuin vanhat, selvästi likaiset kapakat. Tämä
hotelli oli jo joutunut siihen tilaan. Pääovella seisova likainen,
savuketta poltteleva sotamies, jonka oli määrä tehdä ovenvartijan
virkaa, synkät ja ikävät rautaportaat, liian röyhkeä lakeija
likaisessa hännystakissaan, yleinen sali pöytää koristavine pölyisine
vahakukkavihkoineen, lika, pöly, kaikkialla näkyvä epäsiisteys, ja
kaiken tämän ohella hotellin itsetyytyväinen, tärkeilevä nykyaikainen
rautatietyyli, -- kaikki tämä teki Levineihin heidän raikkaan
elämänsä jälkeen kovin tympeän vaikutuksen, semminkin kun hotellin
valheellinen leima ei ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mikä heitä
odotti.
Kuten aina, sattui nytkin, että kun heiltä oli tiedusteltu, minkä
hintaisen huoneen he tahtoisivat, ei ainoatakaan kunnollista huonetta
ollut saatavissa: yksi hyvä huone oli rautateiden tarkastajalla,
toinen moskovalaisella asianajajalla, kolmas maalta tulleella
ruhtinatar Astafjevalla. Jäljellä oli vain yksi likainen huone, jonka
vieressä olevan huoneen piti illaksi vapautua. Levin saattoi vaimonsa
heille osoitettuun huoneeseen harmitellen, että oli käynyt juuri
niin kuin hän oli aavistanut: tulohetkenä, jolloin sydäntä kouristi
jännitys veljen tilasta, hän joutui huolehtimaan vaimostaan sen
sijaan, että olisi heti saanut juosta veljensä luo.
-- Mene vain, mene! sanoi Kitty katsoen häneen syyllisin, arastelevin
katsein.
Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja
Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut
tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen
kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku,
paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman
lihoneet, rokonarpiset kasvot.
-- No, kuinka hän voi?
-- Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän...
Te... tulitte puolisonne kanssa.
Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti,
mutta tämä selitti sen heti.
-- Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. -- Veljenne ilostuu.
Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.
Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä
tiennyt mitä vastata.
-- Mennään, mennään! hän sanoi.
Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja
Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista
vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan
asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan
kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin,
tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla
sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.
Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää
uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä,
kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.
-- Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen
ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.
-- Emmehän me nyt voi ruveta käytävässä keskustelemaan, sanoi Levin
silmäillen ärtyisästi käytävällä jalat nytkien astelevaa herraa.
-- No, tulkaa sitten sisään, Kitty sanoi jo rauhoittuneelle Marja
Nikolajevnalle; mutta miehensä pelästyneen ilmeen huomatessaan hän
lisäsi: -- Tai menkää te vain ja lähettäkää sitten hakemaan minua, ja
palasi huoneeseensa. Levin lähti veljensä luo.
Hän ei ollut lainkaan osannut valmistautua siihen, mitä näki ja tunsi
veljensä luona. Hän oli luullut tapaavansa tämän siinä itsepetoksen
tilassa, joka kuului keuhkotautisilla olevan tavallinen ja joka oli
niin ihmetyttänyt Leviniä Nikolai-veljen syksyllä käydessä hänen
luonaan. Hän oli odottanut tapaavansa selvempiä fyysisiä merkkejä
lähenevästä kuolemasta, suurempaa heikkoutta, suurempaa laihuutta,
mutta luullut kaiken muuten olevan ennallaan. Ja itse hän oli
luullut tuntevansa samaa sääliä rakkaan veljensä kadottamisesta ja
samaa kuolemankauhua kuin oli tuntenut silloinkin, mutta nyt vain
suuremmassa määrin. Siihen hän oli valmistautunut, mutta kohtasikin
aivan muuta.
Pienessä likaisessa huoneessa, joka maalattua seinäpaneelia myöten
oli sylkitahrojen peitossa, oli ohut ja matala sermi, jonka takaa
kuului puhetta. Siellä, seinästä hiukan kauemmas siirretyllä
vuoteella, tukahduttavan löyhkän läpitunkemassa ilmassa makasi
peitteen verhoama ruumis. Sen toinen käsi oli peitteen päällä ja
suuri, haravaa muistuttava kämmen sormineen liittyi oudon näköisesti
kapeaan, ranteesta keskikohtaan saakka samanlevyiseen kyynärvarteen.
Pää lepäsi sivuittain tyynyllä. Levin näki ohimoon takertuneet
hikiset, harvat hiukset ja kireänahkaisen, ikään kuin läpikuultavan
otsan.
"Voiko tuo kauhea ruumis olla Nikolai-veli?" ajatteli Levin. Mutta
astuttuaan lähemmäksi hän näki kasvot, eikä asiaa enää voinut
epäillä. Vaikka kasvot olivat pelottavasti muuttuneet, Levinin ei
tarvinnut kuin vilahdukselta nähdä nuo elävät silmät, jotka sairas
loi tulijaan, ja huomata, miten sairaan suu värähti tahmeiden
viiksien alla, kun hän jo käsitti sen kauhean totuuden, että tuo
kuollut ruumis oli hänen elävä veljensä.
Välähtelevät silmät katsahtivat Leviniin ankarasti ja nuhtelevasti.
Tuo katse palautti välittömästi elävän, elävien kesken vallinneen
suhteen. Levin tunsi heti soimauksen veljensä katseessa ja häntä
hävetti oma onnensa.
Kun hän otti veljeään kädestä, tämän suu vetäytyi kapeaan hymyyn. Tuo
hymy oli niin heikko, että sitä tuskin huomasi, eikä se muuttanut
silmien ankaraa ilmettä.
-- Sinä et odottanut tapaavasi minua tällaisena, Nikolai sai vaivoin
sanotuksi.
-- Niin... en, Levin sanoi sekaantuen sanoissaan. -- Kuinka sinä et
lähettänyt viestiä aikaisemmin, silloin minun häideni aikoihin? Minä
tiedustelin kaikkialta.
Oli pakko puhua, ettei olisi syntynyt äänettömyyttä, mutta Levin ei
tiennyt mitä olisi sanonut, semminkin kun veli ei vastannut mitään,
tuijotti vain häntä herkeämättä kuin jokaisen sanan merkitystä
tutkiskellen. Levin kertoi veljelleen, että hänen vaimonsa oli
mukana. Nikolai sanoi olevansa siitä iloinen, mutta pelkäävänsä että
hänen tilansa saa tämän pelästymään. Syntyi äänettömyys. Yhtäkkiä
Nikolai liikahti ja alkoi puhua jotain. Levin odotti hänen ilmeensä
perusteella saavansa kuulla jotain erityisen merkittävää ja tärkeää,
mutta Nikolai puhuikin vain terveydestään. Hän syytti lääkäriä,
pahoitteli, ettei kuuluisaa moskovalaista lääkäriä ollut saatavissa,
ja Levin ymmärsi, että hän toivoi yhä.
Seuraavan vaitonaisen hetken tullen Levin nousi päästäkseen edes
hetkeksi kiusallisesta olostaan, ja sanoi menevänsä hakemaan vaimoaan.
-- No mene, minä käsken vähän siistimään sillä aikaa. Täällä on kai
likaista ja pahanhajuista, eikö niin? Masha, järjestäpäs täällä
vähän, sairas sanoi vaivalloisesti. -- Sitten kun olet siistinyt,
mene pois täältä, lisäsi hän katsoen kysyvästi veljeensä.
Levin ei vastannut mitään. Tultuaan käytävään hän pysähtyi. Hän oli
luvannut tuoda vaimonsa sinne, mutta kun hän nyt pohti tilanteen
herättämiä tunteita, hän päättikin kehottaa Kittyä olemaan käymättä
sairaan luona. "Miksi hänen pitäisi kiusata itseään niin kuin minun?"
ajatteli Levin.
-- No kuinka on? kysyi Kitty pelästyneen näköisenä.
-- Oi, se on kauheaa, kamalaa! Mitä varten sinä tulit! sanoi Levin.
Kitty oli hetkisen vaiti ja katsoi häneen arasti ja surullisesti,
sitten hän meni ja otti molemmin käsin miestään kyynärvarresta.
-- Kostja, vie minut hänen luokseen, helpompihan meidän on kahden.
Saata vain minut sinne, ole hyvä, ja tule itse pois, hän sanoi. --
Ymmärräthän, että minun on paljon raskaampaa nähdä vain sinun tuskasi
näkemättä häntä. Ehkä minusta voi olla siellä jotain apua niin
sinulle kuin hänellekin! Kuule, ole nyt hyvä ja vie! pyysi hän niin
rukoilevasti kuin hänen elämänonnensa olisi riippunut siitä.
Levinin täytyi suostua, ja hän lähti hieman rauhoittuneena Kittyn
kanssa veljensä luo muistamatta enää koko Marja Nikolajevnaa.
Kevein askelin, mieheensä tuon tuostakin urhean myötätuntoisesti
vilkuillen Kitty astui sairaan huoneeseen, kääntyi kiirehtimättä
ja sulki hiljaa oven. Sitten hän hiipi nopeasti sairasvuoteen luo,
asettui niin, ettei sairaan tarvinnut kääntää päätään, ja otti
heti hehkeään käteensä tämän suuren käden kuivuneen rungon. Kättä
puristaen hän alkoi puhutella sairasta vain naisille ominaisella
myötätuntoisen ja hiljaisen eloisalla tavalla, joka ei loukannut tätä.
-- Me olemme nähneet toisemme Sodenissa, vaikka emme ole tähän asti
olleet tuttuja, hän sanoi. -- Te ette kai silloin osannut ajatella,
että minusta tulisi teidän sisarenne.
-- Te ette olisi enää tuntenut minua, sanoi sairas, kasvot hymyyn
seestyneinä.
-- Olisin toki. Kuinka hyvä, että ilmoititte meille! Kostja on joka
päivä muistellut teitä ja ollut teistä levoton.
Mutta sairaan eloisuus ei kestänyt kauan.
Kitty oli tuskin ehtinyt vaieta, kun sairaan kasvoille palautui
entinen ankara, soimaava ilme, josta kuvastui kuolevan kateus elävää
kohtaan.
-- Minä pelkään, että teillä on täällä hiukan epämukavaa, sanoi Kitty
väistäen sairaan tuijottavaa katsetta ja tarkastellen huonetta. --
Täytyy pyytää isännältä toinen huone, hän sanoi miehelleen, -- huone,
joka on lähempänä meitä.