XVI

Kun Levin tuli yläkertaan, hänen vaimonsa istui uuden hopeisen

samovaarin ja uuden teekaluston ääressä lukien kirjettä; kirje

oli Dollyltä jonka kanssa Kitty oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa.

Pienen pöydän ääressä istui vanha Agafja Mihailovna, täysi teekuppi

kädessään.

-- Rouvanne pani minut tähän, käski istumaan kanssaan, sanoi Agafja

Mihailovna ja katsahti Kittyyn ystävällisesti hymyillen.

Noista sanoista Levin ymmärsi, että Agafja Mihailovnan ja Kittyn

välinen draama oli nyt loppunut. Hän näki, että huolimatta

kaikesta siitä mielipahasta, jota uusi emäntä oli tuottanut Agafja

Mihailovnalle riistämällä tältä hallitusohjat, Kitty oli kuitenkin

lopulta voittanut hänen rakkautensa.

-- Minäpä katsoin sinunkin kirjeesi, sanoi Kitty antaen miehelleen

huonosti töherretyn kirjeen. -- Se on luullakseni siltä veljesi

naiselta... lisäsi hän. -- Minä en lukenut sitä loppuun. Tämä on

kotiväeltä ja Dollyltä. Voitko kuvitella! Grisha ja Tanja ovat olleet

Sarmatskilla lastenjuhlissa; Tanja on ollut markiisittarena.

Mutta Levin ei kuunnellut häntä, vaan punastui ja otti Marja

Nikolajevnan, veljensä entisen rakastajattaren, kirjeen ja alkoi

lukea. Se oli jo toinen kirje Marja Nikolajevnalta. Ensimmäisessä hän

oli kertonut Nikolai Levinin ajaneen hänet luotaan ilman mitään syytä

ja lisännyt siihen liikuttavan lapsellisesti, että vaikka hän olikin

taas joutunut kurjuuteen, hän ei pyytänyt eikä tahtonut mitään,

mutta häntä vain raastoi se ajatus, että Nikolai Dmitrijevitsh

joutuisi ilman häntä hukkaan huonon terveytensä tähden, ja pyysi

siksi Leviniä pitämään huolta veljestään. Nyt tulleessa kirjeessä oli

uusia tietoja. Marja Nikolajevna oli löytänyt Nikolai Dmitrijevitshin

ja mennyt taas yhteen tämän kanssa Moskovassa, sitten he olivat

lähteneet yhdessä erään läänin pääkaupunkiin, mistä Nikolai oli

saanut paikan. Siellä tämä oli riitaantunut päällikkönsä kanssa ja

lähtenyt takaisin Moskovaan, mutta sairastunut matkalla niin pahasti,

että tuskin enää nousee sairasvuoteelta, sanottiin kirjeessä. "Aina

vain muistelee teitä, ja rahatkin ovat jo lopussa."

-- Luehan mitä Dolly kirjoittaa sinusta, alkoi Kitty hymyillen,

mutta, pysähtyi äkkiä huomatessaan miehensä muuttuneen ilmeen. --

Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?

-- Kirjoittaa, että Nikolai-veli on kuolemaisillaan. Minun täytyy

lähteä sinne.

Kittyn kasvot muuttuivat äkkiä. Kaikki mietteet

Tanja-markiisittaresta ja Dollystä häipyivät silmänräpäyksessä.

-- Koska sinä sitten lähdet? kysyi hän.

-- Huomenna.

-- Minä tulen mukaan, saanhan tulla?

-- Eihän toki, Kitty, sanoi Levin moittivasti.

-- Miksi niin? kysyi Kitty loukkaantuneena siitä, että hänen miehensä

suhtautui niin vastahakoisesti ja paheksuvasti hänen ehdotukseensa.

-- Miksi minä en saisi tulla? Enhän minä häiritse sinua. Minä...

-- Minä matkustan siksi, että veljeni on kuolemaisillaan, sanoi Levin.

-- Mutta mitä varten sinä...

-- Mitäkö varten? Samaa varten kuin sinäkin.

"Tällaisenakin minulle niin tärkeänä hetkenä hän ajattelee vain

sitä, että hänen tulee ikävä yksin", ajatteli Levin. Häntä harmitti

tuollainen veruke näin tärkeässä asiassa.

-- Se ei käy päinsä, sanoi Levin ankarasti.

Agafja Mihailovna, joka näki, että asiasta tulee riita, asetti hiljaa

kuppinsa pöydälle ja poistui huoneesta. Kitty ei edes huomannut

häntä. Hänen miehensä viime sanojen sävy loukkasi häntä erityisesti

sen vuoksi, ettei tämä ottanut uskoakseen, mitä hän sanoi.

-- Sen minä vain sanon, että jos sinä lähdet, niin minä lähden myös,

ehdottomasti, vakuutti Kitty kiivaasti. -- Miksi se ei kävisi päinsä?

Miksi sinä niin sanot?

-- Siksi että herra ties minne kaikkialle joutuu menemään, millaisia

teitä kulkemaan ja millaisiin majataloihin majoittumaan... Sinä vain

häiritsisit minua, sanoi Levin koettaen pysyä kylmäverisenä.

-- En vähääkään. Minä en tarvitse mitään. Missä sinä voit olla,

siellä minäkin...

-- Jo pelkästään siitä syystä, että siellä on se nainen, jonka kanssa

sinä et voi ryhtyä tekemisiin.

-- Minä en tiedä enkä välitä siitä, ketä ja mitä siellä on. Minä

tiedän vain, että mieheni veli on kuolemaisillaan ja mieheni lähtee

hänen luokseen, ja minä lähden myös, ettei...

-- Kitty, älä nyt suutu. Mutta ymmärräthän, että asia on tärkeä

ja että minuun koskee, kun näen siihen sekoitettavan sellaista

heikkoutta kuin yksinjäämisen pelkoa. No, jos sinun tulee ikävä

yksin, niin lähde sinä Moskovaan.

-- Sinä näet minussa aina huonoja, alhaisia ajatuksia, Kitty aloitti

loukkaantuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet silmissään. -- Kun

minä en ollenkaan heikkouden enkä muun... Minä tunnen, että minun

velvollisuuteni on olla mieheni kanssa, kun suru painaa häntä, mutta

sinä tahdot tahallasi haavoittaa minua, olla tahallasi ymmärtämättä...

-- Ei, tämä on kauheaa. Olla kuin mikäkin orja! Levin huudahti

nousten paikaltaan jaksamatta enää hillitä harmistuneisuuttaan. Mutta

samassa hän tunsi lyövänsä omaa itseään.

-- Miksi sinä sitten menit naimisiin? Olisit pysynyt vapaana. Miksi

sinä menit, jos nyt kerran kadut? sanoi Kitty, kavahti pystyyn ja

juoksi vieraskamariin.

Levin lähti hakemaan Kittyä ja löysi hänet nyyhkyttämästä.

Levin alkoi puhua koettaen löytää sanoja, jotka olisivat

rauhoittaneet Kittyä. Mutta Kitty ei kuunnellut häntä eikä suostunut

mihinkään. Levin kumartui hänen puoleensa, otti hänen vastustelevan

kätensä, suuteli sitä ja hänen hiuksiaan, sitten uudelleen kättä,

mutta Kitty pysyi vaiti. Vasta sitten kun Levin painoi molemmat

kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi "Kitty!", hän tointui, itki sitten

hetkisen, ja sovinto oli tehty.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä yhdessä. Levin sanoi uskovansa,

että Kitty oli tahtonut lähteä mukaan voidakseen olla jotenkin

hyödyksi, ja myönsi, ettei Marja Nikolajevnan läsnäolo veljen luona

loukannut säädyllisyyttä. Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön

vaimoonsa ja itseensä. Hän oli tyytymätön vaimoonsa, joka ei ollut

voinut antaa sen vertaa periksi, että olisi antanut hänen lähteä,

vaikka syy oli niin tärkeä. Tuntui kovin oudolta ajatella, että hän,

joka ei vielä vähän aikaa sitten tohtinut uskoa siihen onneen, että

Kitty voisi rakastaa häntä, tunsi nyt itsensä onnettomaksi hänen

liiallisen rakkautensa tähden! Hän oli tyytymätön myös itseensä, kun

ei ollut osoittanut tarvittavaa luonteenlujuutta. Eikä hän mitenkään

voinut sisimmässään myöntää, ettei hänen veljensä luona oleva nainen

voinut olla tekemisissä hänen vaimonsa kanssa, ja hän ajatteli

kauhuissaan, mitä kaikkia törmäyksiä saattoikaan sattua. Jo yksistään

se, että hänen vaimonsa, hänen Kittynsä, olisi samassa huoneessa

ilotytön kanssa, sai hänet vavahtelemaan inhosta ja kauhusta.