XV

He olivat juuri saapuneet Moskovasta ja iloitsivat saadessaan

olla omassa rauhassaan. Levin istui huoneessaan kirjoituspöytänsä

ääressä ja kirjoitti. Vanhanaikaisella nahkasohvalla, joka oli ollut

siinä Levinin isän ja isoisänkin aikana, istui Kitty violetissa

puvussaan -- samassa, jota hän oli pitänyt naimisissa olonsa

ensimmäisinä päivinä ja joka oli niin rakkaana painunut Levinin

muistiin -- ja ompeli brodyyrityötään. Levin mietti ja kirjoitti,

ja vaistosi kaiken aikaa ilolla Kittyn läheisyyden. Hän ei ollut

jättänyt maataloustoimiaan eikä teostaan, jonka oli määrä esittää

uudet taloudenpidon perusteet; mutta yhtä pieniltä ja mitättömiltä

kuin nuo toimet ja aatteet olivat hänestä ennen näyttäneet sen

pimeyden rinnalla, joka oli peittänyt häneltä koko elämän, yhtä

vähäarvoisilta ja pieniltä ne tuntuivat nyt alkamassa olevan, onnen

valon kirkastaman elämän rinnalla. Hän jatkoi töitään, mutta tunsi

huomionsa painopisteen siirtyneen muualle ja tiesi sen vuoksi

katsovansa asioita aivan toisin, selkeämmin. Ennen hän oli paennut

elämäänsä tuohon työhön. Ennen hän oli tuntenut, että ilman sitä

hänen elämänsä olisi liian synkkä. Nyt kirjoitustyö oli hänelle

välttämätöntä siksi, ettei elämä olisi liian yksitoikkoisen valoisaa.

Otettuaan taas esiin paperinsa ja luettuaan aiemmin kirjoittamansa

hän tunsi ilokseen, että asia oli vaivan arvoinen. Monet entiset

ajatukset tuntuivat kyllä liioitelluilta ja äärimmilleen viedyiltä,

mutta monet kohdat, jotka olivat olleet ennen hämäriä, selvenivät,

kun hän palautti kokonaisuuden mieleensä. Hän kirjoitti nyt

Venäjän maanviljelyksen epäedullisen aseman syitä käsittelevää

uutta lukua. Hän tahtoi osoittaa, ettei köyhyys Venäjällä johtunut

ainoastaan maaomaisuuden väärästä jaosta ja virheellisestä

suunnasta, vaan että sitä lisäsi suuresti Venäjälle viime aikoina

niin luonnottomasti ulkoa ympätty kulttuuri. Sen piirteitä olivat

varsinkin liikenneyhteydet, rautatiet, joiden seurauksena elämä

oli keskittynyt kaupunkeihin; ylellisyyden kasvaminen ja siitä

johtuva tehdasteollisuuden, luottolaitoksen ja siihen liittyvän

pörssikeinottelun kehitys, mikä kaikki oli koitunut maanviljelyksen

vahingoksi. Hän arveli, että valtiossa, jossa varallisuus saa

kehittyä luonnollisesti, edellä kuvatut ilmiöt seuraavat vasta

sitten, kun maanviljelykseen on uhrattu paljon työtä ja kun se on

päässyt kunnollisiin tai ainakin määrätyntasoisiin olosuhteisiin.

Samoin hän oli sitä mieltä, että maan varallisuuden täytyi kasvaa

tasasuhtaisesti ja ennen kaikkea niin, etteivät muut varallisuuden

haarat pääsisi maanviljelyksen edelle. Tiettyä maanviljelyksen tasoa

vastasi hänen mielestään tietty liikenneyhteyksien taso. Siksi

rautatiet, jotka oli rakennettu valtiollisten eikä taloudellisten

tarpeiden vaatimuksesta, olivat hänestä Venäjän väärin järjestetyn

maatalouden oloissa ennenaikaisia. Sen sijaan että ne olisivat

edistäneet maanviljelystä, kuten oli toivottu, ne olivat ajaneet

siitä ohi ja laajentamalla teollisuutta ja luotonantoa saaneet

sen kehityksen pysähtymään. Sen vuoksi, Levin arveli, niin kuin

yhden elimen yksipuolinen ja ennenaikainen kehittyminen elävässä

kehossa on haitaksi yleiselle kehitykselle, olivat luotot, yleiset

kulkulaitokset ja tehdasteollisuuden vaurastuminen -- niin tärkeitä

kuin ne kaikki olivatkin Euroopassa, missä ne vastasivat aikaansa

-- tehneet Venäjän varallisuuden yleiselle kasvulle vain vahinkoa

syrjäyttäessään ajan tärkeimmän kysymyksen, maanviljelysolojen

järjestämisen.

Levinin kirjoittaessa Kitty mietti, miten luonnottoman huomaavainen

hänen miehensä oli ollut nuoren ruhtinas Tsharskin seurassa, joka oli

hyvin tahdittomasti liehakoinut Kittyä päivää ennen lähtöä. Varmaan

hän on mustasukkainen, ajatteli Kitty. -- Voi taivas, miten hän on

herttainen ja hassu! Mustasukkainen minusta! Tietäisipä hän, etten

välitä heistä kenestäkään enempää kuin Pjotr-kokista, hän ajatteli

katsoessaan oudoin omistajan tuntein miehensä niskaa ja punertavaa

kaulaa. -- Vaikka onkin sääli häiritä häntä (mutta ehtiihän hän

vielä!), niin koetan katsoa häntä kasvoihin; tunteekohan hän, että

minä katson? Minä tahdon, että hän kääntyy... tahdon, tahdon! ja hän

avarsi silmänsä suuriksi koettaen siten lisätä katseensa voimaa.

-- Niin, ne vetävät puoleensa kaikki mehut ja antavat valheellisen

loiston... mutisi Levin lakaten kirjoittamasta. Hän tunsi

kasvoillaan Kittyn katseen ja hymyn ja vilkaisi sivulleen.

-- Mitä? hän kysyi hymyillen ja nousi.

"Katsoipas", ajatteli Kitty.

-- Ei mitään, minä vain tahdoin saada sinut katsomaan itseeni, hän

sanoi katsoen mieheensä ja koettaen arvata, harmittiko häntä vai eikö.

-- Että meillä sitten on mukavaa kahden! Minulla, tarkoitin, sanoi

Levin ja tuli Kittyn luo kasvot onnesta säteillen.

-- Minulla on niin hyvä olla! En lähde enää minnekään, varsinkaan en

Moskovaan.

-- Mitä sinä äsken ajattelit?

-- Minäkö? Minä ajattelin... ei, ei, mene sinä vain kirjoittamaan,

älä anna minun häiritä, sanoi Kitty rypistäen huuliaan, -- ja

minunkin pitää leikata auki nuo reiät, näetkö?

Hän otti sakset ja alkoi leikata.

-- Ei, sano nyt, pyysi Levin istuutuen hänen viereensä ja seuraten

pienten saksien kaartuvaa liikettä.

-- Niin, mitäs minä nyt ajattelinkaan? Minä ajattelin Moskovaa ja

sinun niskaasi.

-- Mistä hyvästä minä olen saanut tällaisen onnen? Se ei ole

luonnollista. Kaikki on liian hyvin, sanoi Levin suudellen Kittyn

kättä.

-- Minusta se on päinvastoin sitä luonnollisempaa, mitä suurempaa se

on.

-- Sinulla on tuolla pieni hiustupsu, Levin sanoi kääntäen

hellävaroen Kittyn päätä. -- Tuossa, näetkös. Ei, ei, me teemme työtä

nyt!

Työnteosta ei enää tullut mitään, ja he hypähtivät erilleen kuin

pahanteosta yllätettyinä, kun Kuzma tuli ilmoittamaan, että

illallinen oli pöydässä.

-- Joko kaupungista on tultu? kysyi Levin Kuzmalta.

-- Tulivat äsken; purkavat kuormaa.

-- Tule pian, Kitty sanoi miehelleen lähtien huoneesta, -- muuten

minä luen kirjeet yksin. Sitten soitetaan nelikätisesti.

Jäätyään yksin ja koottuaan vihkonsa uuteen Kittyn ostamaan salkkuun

Levin meni uuden pesukaapin luo, jolla oli uusia ja siroja esineitä

-- nekin Kittyn mukana ilmaantuneita -- ja alkoi pestä käsiään. Levin

hymyili omille ajatuksilleen ja ravisti niille nuhtelevasti päätään;

katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä. Hänen nykyisessä elämässään

oli tiettyä häpeällisen lellittelyn makua. "Ei ole hyvä elää näin",

ajatteli hän. "Lähes kolmeen kuukauteen en ole tehnyt juuri mitään.

Tänään ryhdyin oikeastaan ensimmäisen kerran vakavasti työhöni,

ja kuinkas kävi? Juuri pääsin alkuun, kun jo luovutin. Tavalliset

toimenikin olen jättänyt melkein kokonaan. En ole paljon seuraillut

talouttanikaan. Milloin en itse raaski jättää häntä, milloin taas

näen, että hänen tulee ikävä. Ja minä kun luulin, että elämä ennen

naimisiinmenoa on vain sellaista turhaa, asiaankuulumatonta, ja

että vasta naimisiin mentyä alkaa oikea elämä. Ja nyt on pian kolme

kuukautta kulunut, enkä minä koskaan ennen ole viettänyt aikaani näin

joutilaasti ja hyödyttömästi. Ei, tämä ei käy päinsä, täytyy yrittää.

Se ei tietenkään ole hänen syynsä. En voi moittia häntä mistään.

Minun itseni olisi pitänyt olla lujempi ja suojata paremmin miehistä

riippumattomuuttani. Mutta tällä lailla voi itse tottua ja opettaa

hänetkin... Eihän se ole hänen syynsä", hän päätteli itsekseen.

Mutta tyytymättömän ihmisen on vaikea olla moittimatta toista

ja juuri kaikkein läheisintä ihmistä siitä, mikä on hänen oman

tyytymättömyytensä syynä. Ja Levininkin mieleen tuli hämäriä

ajatuksia siitä, ettei syy ollut Kittyssä itsessään ("mihin hän

olisi voinut olla syypää?") vaan hänen liiaksi pintapuolisessa ja

turhamaisessa kasvatuksessaan ("mokoma tyhmyri se Tsharski: kyllä

minä tiedän, että Kitty koetti, mutta ei osannut hillitä häntä").

"Niin, paitsi kiinnostusta taloa kohtaan (sitä on riittämiin), paitsi

pukeutumistaan ja brodyyritöitään hänellä ei ole vakavia intressejä.

Häntä ei kiinnosta sen paremmin minun työni, maatila, talonpojat,

musiikki, johon hänellä on paljon lahjoja, kuin lukeminenkaan. Hän

ei tee mitään, mutta on täysin tyytyväinen." Sisimmässään Levin

paheksui Kittyä eikä vielä ymmärtänyt, että tämä valmistautui

siirtymään siihen pian koittavaan elämänvaiheeseen, jolloin hänen

oli yhtaikaa oltava miehensä vaimo ja talon emäntä ja hoivattava,

imetettävä ja kasvatettava lapsiaan. Kitty itse vaistosi sen, ja nyt,

tähän pelottavaan tehtävään valmistautuessaan ja iloisena pesäänsä

rakennellessaan, hän nautti huolettomista ja onnellisista rakkauden

hetkistä soimaamatta niistä itseään.