Levin oli ollut naimisissa kolme kuukautta. Hän oli onnellinen, mutta
aivan eri tavalla kuin oli odottanut. Hän joutui tuon tuostakin
pettymään entisten haaveidensa suhteen, mutta niiden sijaan tuli
odottamatta uusia viehättäviä asioita. Hän oli onnellinen, mutta
joka askeleella, jonka hän otti uuden perhe-elämän piirissä, hän
huomasi, että kaikki oli aivan toisenlaista kuin hän oli kuvitellut.
Hän tunsi koko ajan samaa kuin ihminen, joka oli rannalta ihastellut
veneen tasaista, onnellista liukumista järvellä ja istunut sitten
itse veneeseen. Hän näki, ettei riittänyt, että istui aloillaan,
venettä keikuttamatta, vaan täytyi pitää aina mielessään, mihin oli
soutamassa. Piti myös ottaa huomioon, että jalkojen alla oli syvä
vesi, että täytyi soutaa ja että tottumattomiin käsiin koski. Sitä
oli helppo katsella, mutta soutaminen oli hyvin vaikeata joskin
riemukasta.
Katsellessaan poikamiesaikoinaan toisten avioelämää, sen pikku
huolia, riitoja ja mustasukkaisuutta, Levin oli ylenkatseellisesti
hymyillyt sille sielussaan. Hän oli ollut niin varma siitä, että
hänen tulevassa avioelämässään ei mikään sellainen voisi tulla
kysymykseen ja että sen kaikki ulkonaiset muodotkin tulisivat olemaan
aivan erilaisia kuin muiden ihmisten elämä. Mutta Levinin ja hänen
vaimonsa elämästä ei tullut mitenkään erityistä, päinvastoin, se
kutoutui kokonaan juuri niistä mitättömistä pikkuseikoista, joita
Levin oli ennen siinä määrin halveksinut, mutta jotka nyt hänen
tahtomattaan olivat ihmeellisen ja peruuttamattoman merkityksellisiä.
Ja Levin näki, ettei kaikkien noiden pikkuseikkojen järjestäminen
ollutkaan niin helppoa kuin hän ennen oli otaksunut. Vaikka Levin
oli luullut ymmärtävänsä perhe-elämää paremmin kuin kukaan,
hän oli -- kuten kaikki miehet -- väkisinkin kuvitellut sitä
pelkäksi rakkauden juhlaksi, jota mitkään pikkuhuolet eivät saisi
häiritä. Hän oli ajatellut tekevänsä työtään ja lepäävänsä siitä
rakkauden onnessa. Hänen vaimonsa tuntisi olevansa rakastettu ja
sillä hyvä. Mutta miehille tyypilliseen tapaan hän oli unohtanut,
että vaimollakin olisi oma työnsä. Ja hän ihmetteli, kuinka tuo
runollinen, ihana Kitty saattoi -- eikä vain ensimmäisinä viikkoina,
vaan jo ensimmäisinä päivinä -- välittää, huolehtia ja pitää lukua
pöytäliinoista, huonekaluista, vieraspatjoista, tarjoilusta, kokista,
päivällisestä jne. Jo ennen naimisiinmenoa Levin oli kummastellut,
että Kitty oli niin varmasti kieltäytynyt ulkomaanmatkasta ja
päättänyt lähteä maalle, ikään kuin hän olisi tiennyt, mikä oli
tarpeellista ja osannut ajatella muutakin kuin rakkauttaan. Se oli
pistellyt Leviniä silloin, ja nytkin Kittyn puuhailu pikkuasioiden
parissa silloin tällöin loukkasi häntä. Mutta hän näki, että se
oli Kittylle välttämätöntä. Ja vaikkakaan hän ei ymmärtänyt noiden
huolien syytä ja naureskeli niille, hän ei voinut olla ihastelematta
Kittyn toimia, sillä rakasti vaimoaan. Hän naureskeli sille, miten
Kitty sijoitteli Moskovasta tuodut huonekalut, miten hän sisusti
uudelleen oman ja miehensä huoneen, miten asetti ikkunaverhot, mitkä
huoneet hän määräsi tulevien vieraiden ja Dollyn varalle, miten
järjesti uuden kamarineitonsa huoneen, tilasi päivällisen vanhalta
kokilta ja kinasteli Agafja Mihailovnan kanssa ruokatavaroiden
hoidosta. Levin näki kokkivanhuksen kuuntelevan hymyilevänä ja
ihaillen nuoren rouvan taitamattomia, mahdottomia käskyjä; hän näki
miten Agafja Mihailovna mietteissään pudisteli lempeästi päätään
rouvan ruokakomeroja koskeville määräyksille; hän näki myös miten
suloinen Kitty oli tullessaan itkien ja nauraen kertomaan hänelle,
että Masha oli tottunut pitämään häntä neitinä, minkä vuoksi kukaan
ei totellut häntä. Levinistä tämä kaikki oli herttaista mutta
omituista, ja hän arveli, että ilman sitä olisi ollut parempi.
Levin ei tiennyt mitään siitä uutuudenviehätyksestä, jota Kitty koki,
kun hän nyt saattoi tilata mitä halusi, ostaa mielin määrin makeisia,
kuluttaa rahaa niin paljon kuin tahtoi ja käskeä laittamaan niitä
leivoksia, mitä kulloinkin mieli teki sen sijaan, että kotonaan hän
ei ollut voinut aina tyydyttää haluaan, jos oli tehnyt mieli vaikkapa
hapankaalia tai makeisia.
Hän ajatteli nyt ilomielin Dollyn ja lasten tuloa erityisesti sen
vuoksi, että hän saisi tilata lapsille kunkin mielileivoksen ja
kuulla Dollyn lausuntoja talon uudesta järjestyksestä. Hän ei tiennyt
itse mistä syystä, mutta kotitalous kiinnosti häntä kovasti. Tuntien
vaistomaisesti kevään lähestyvän ja tietäen sadepäivien olevan
tulossa hän rakensi parhaansa mukaan pesäänsä tahtoen yhtaikaa sekä
rakentaa sitä että oppia, miten rakennustyötä oli tehtävä.
Kittyn pikkutarkka puuhailu ei lainkaan muistuttanut Levinin
ylevää ihannetta alkuaikojen onnesta, ja tämä oli yksi Levinin
pettymyksistä. Toisaalta tuo suloinen huolestuneisuus, jonka syytä
hän ei ymmärtänyt, mutta josta hän ei voinut olla pitämättä, oli
viehättävämpiä uusia piirteitä Kittyssä.
Toinen pettymyksen ja viehätyksen aihe olivat riidat. Levin ei ollut
koskaan voinut aavistaa, että hänen ja hänen vaimonsa suhteissa
saattaisi ilmetä mitään muuta kuin hellyyttä, kunnioitusta ja
rakkautta, mutta jo aivan ensimmäisinä päivinä heidän välilleen
syntyi riita, jonka tuoksinassa Kitty sanoi, ettei Levin rakastanut
vaimoaan vaan ainoastaan itseään, purskahti itkuun ja alkoi huitoa
käsillään.
Tämä heidän ensimmäinen riitansa johtui siitä, että Levin oli
lähtenyt uudelle lohkotilalleen ja viipynyt siellä puoli tuntia
kauemmin kuin oli luvannut, sillä hän oli lähtenyt takaisin oikotietä
ja eksynyt. Hän ajoi kotiin ajatellen yksinomaan vaimoaan, tämän
rakkautta ja omaa onneaan, ja mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä
suurempaa hellyyttä hän tunsi vaimoaan kohtaan. Hän juoksi sisään
saman, jopa voimakkaamman tunteen vallassa kuin oli aikanaan saapunut
Shtsherbatskille pyytämään Kittyä omakseen. Yllättäen hän näkikin
niin synkän ilmeen, ettei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista
vaimonsa kasvoilla. Hän aikoi suudella vaimoaan, mutta tämä sysäsi
hänet pois.
-- Mitä sinä?
-- Oletpas sinä iloinen... alkoi Kitty koettaen olla kylmän
myrkyllinen.
Mutta tuskin hän oli avannut suunsa, kun järjettömän
mustasukkaisuuden aiheuttamat nuhteet ryöpsähtivät virtana Levinin
yli purkaen kaiken sen, mikä oli vaivannut Kittyä tuona puolena
tuntina, jonka hän oli hievahtamatta istunut ikkunalla odottamassa.
Vasta silloin Levin ymmärsi ensimmäisen kerran sen, mitä ei ollut
ymmärtänyt saattaessaan Kittyä kirkosta vihkimisen jälkeen. Hän
ymmärsi, ettei Kitty ollut hänelle vain läheinen, vaan että hän
ei enää tiennyt, mihin Kitty päättyi ja mistä hän itse alkoi. Hän
ymmärsi sen siitä kipeästä kahtiajaon tunteesta, jota hän tunsi tuona
hetkenä. Ensin hän loukkaantui, mutta samassa hän jo tunsi, ettei
Kitty voinut loukata häntä, sillä tämähän oli hän itse. Hänestä
tuntui hetken samalta kuin ihmisestä, joka saa äkkiä voimakkaan iskun
takaapäin, kääntyy harmissaan ja kostoa janoten taakseen hakien
syyllistä, mutta huomaakin itse vahingossa kolauttaneensa päänsä ja
ymmärtää, ettei ole syytä vihoitella kenellekään ja että hänen täytyy
kestää ja hoitaa kipunsa itse.
Myöhemmin hän ei enää koskaan kokenut sitä yhtä voimakkaasti,
mutta tällä ensimmäisellä kerralla hänen oli vaikea päästä
tasapainoon tapahtuneen jälkeen. Luonnostaan herännyt tunne käski
häntä puolustautumaan ja osoittamaan vaimolleen, kuinka väärin ja
pahoin tämä oli tehnyt; mutta se olisi vain hermostuttanut Kittyä
vielä enemmän ja suurentanut heidän välistään juopaa, mikä tässä
asiassa oli surullisinta. Toinen totunnainen tunne kehotti Leviniä
osoittamaan, että hän oli syytön ja Kitty itse syypää; mutta toinen
voimakkaampi tunne käski niin pian kuin suinkin luomaan umpeen
syntyneen railon, ettei se vain pääsisi suurentumaan. Oli kyllä
kiusallista ottaa sellainen väärä syytös niskoilleen, mutta oli
vielä pahempi haavoittaa toista tekemällä itsensä syyttömäksi. Niin
kuin puoliunessa kipua kärsivä ihminen hänkin tahtoi repäistä kipeän
kohdan irti ja heittää sen pois, mutta tajusi herättyään, että kipeä
kohta olikin hän itse. Täytyi vain koettaa auttaa kipeää kohtaa
kestämään, ja niin hän koetti tehdä.
He tekivät sovinnon. Tuntien oman syyllisyytensä Kitty oli
sen jälkeen entistä hellempi miehelleen, ja heidän onnensa
kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta siitä huolimatta tuli uusia
yhteentörmäyksiä, usein aivan odottamattomista ja vähäpätöisistä
syistä. Ne johtuivat monesti siitäkin, etteivät he vielä tienneet,
mikä toiselle oli tärkeää, ja siitä, että kumpikin oli alkuaikoina
usein huonolla tuulella. Kun toinen oli hyvällä ja toinen huonolla
tuulella, sopu ei häiriytynyt, mutta kun kumpikin sattui olemaan
pahalla päällä, syntyi yhteentörmäyksiä niin käsittämättömän
mitättömistä seikoista, etteivät he jälkeenpäin mitenkään voineet
ymmärtää, mistä riita oli alkanut. Tosin heidän kummankin ollessa
hyvällä tuulella heidän elämänilonsa kaksinkertaistui. Mutta
kuitenkin tämä avioelämän alkuvaihe oli heille vaikeaa aikaa.
Koko tuon ajan ilmassa oli erityistä kireyttä, ikään kuin heitä
yhdistävää ketjua olisi temmottu puoleen ja toisen. Yleensäkin
kuherruskuukausi eli ensimmäinen häiden jälkeinen kuukausi, jolta
Levin toisten puheiden perusteella oli odottanut niin paljon, oli
kaikkea muuta kuin kuhertelua, ja se jäikin molempien mieleen heidän
elämänsä raskaimpana ja nöyryyttävimpänä ajanjaksona. He koettivat
myöhemmin kumpikin pyyhkäistä muististaan kaikki tuon sairaan ajan
rumat ja häpeälliset seikat, sillä noina viikkoina he olivat harvoin
normaalissa mielentilassa eivätkä oikein tunnistaneet itseään.
Vasta kolmantena kuukautena häiden jälkeen, kun he olivat palanneet
Moskovasta vietettyään siellä kuukauden, heidän elämänsä alkoi sujua
tasaisemmin.