Mihailov möi Vronskille taulunsa ja suostui tekemään Annan
muotokuvan. Määräpäivänä hän tuli ja aloitti työnsä.
Viidennen istunnon jälkeen muotokuva jo hämmästytti kaikkia,
varsinkin Vronskia, ei ainoastaan näköisyydellään, vaan myös
erityisellä kauneudellaan. Oli omituista, kuinka Mihailov oli voinut
löytää kuvattavansa erityisen kauneuden. "Vain se, joka on tuntenut
ja rakastanut häntä, niin kuin minä olen rakastanut, on voinut
tavoittaa tuon hänen kaikkein suloisimman sielukkaan ilmeensä",
ajatteli Vronski, vaikka olikin oppinut tuntemaan tuon ilmeen vasta
tästä muotokuvasta. Mutta ilme oli niin osuva, että hän ja muut
luulivat jo kauan tunteneensa sen.
-- Kuinka kauan minä olen ponnistellut enkä ole saanut aikaan mitään,
sanoi Vronski omasta kuvastaan, -- ja hän vain vilkaisi ja maalasi.
Siinä sen näkee, mitä tekniikka merkitsee.
-- Se tulee aikaa myöten, lohdutteli Golenishtshev, jonka mielestä
Vronskilla oli kykyjä ja ennen kaikkea sivistystä, ylevämmän
taidekäsityksen välttämätöntä pohjaa. Golenishtshevin vakaumusta
Vronskin kyvyistä ylläpiti sekin seikka, että hän tarvitsi Vronskin
myötätuntoa ja kiitosta omille artikkeleilleen ja ajatuksilleen, ja
hän tunsi, että kiitoksen ja kannatuksen tuli olla molemminpuolista.
Vieraassa ympäristössä, varsinkin Vronskin palazzossa, Mihailov
oli aivan toinen mies kuin omassa työpajassaan. Hän oli virallisen
kohtelias aivan kuin olisi pelännyt lähestyä ihmisiä, joita ei
kunnioittanut. Hän nimitti Vronskia "teidän ylhäisyydeksenne" eikä
jäänyt koskaan, Annan ja Vronskin pyynnöistä huolimatta, heille
päivälliselle eikä käynyt heillä muuten kuin työn merkeissä.
Anna suhtautui häneen lempeämmin kuin muihin ja oli kiitollinen
muotokuvastaan. Vronski oli hänelle erittäin kohtelias ja halusi
ilmiselvästi kuulla taiteilijan arvion taulustaan. Golenishtshev ei
jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta istuttaakseen Mihailoviin
oikeita käsityksiä taiteesta. Mutta Mihailov pysyi yhtä kylmänä
kaikkia kohtaan. Anna tunsi taiteilijan katseesta, että tämä
mielellään tarkkaili häntä, mutta keskustelua hän vältti. Vronskin
puhuessa hänen maalaustyöstään hän ei koskaan vastannut mitään ja
pysytteli yhtä itsepintaisesti vaiti, kun hänelle näytettiin Vronskin
tauluja; samoin nähtävästi Golenishtshevin selitykset vain vaivasivat
häntä eikä hän viitsinyt väittää niitä vastaan.
Mihailovin hillitty ja ikävä, melkeinpä vihamielinen käytöstapa ei
miellyttänyt heitä. He olivatkin hyvillään, kun ihana muotokuva
valmistui ja jäi heidän käsiinsä ja taiteilija lakkasi käymästä
talossa.
Golenishtshev sanoi ensimmäisenä ajatuksen, joka oli ollut kaikkien
mielessä, nimittäin että Mihailov tunsi kateutta Vronskia kohtaan.
-- Olettakaamme, ettei hän oikeastaan kadehdi, sillä hän on
kieltämättä kyky; mutta häntä harmittaa se, että rikas hovimies,
päälle päätteeksi kreivi -- nehän vihaavat kaikkea sellaista --
saattaa ilman erityistä vaivannäköä saada aikaan samaa, jollei
parempaakin kuin hän, joka on omistanut sille koko elämänsä. Niin
suuri tekijä on sivistys, jota hänellä ei ole.
Vronski puolusti Mihailovia, mutta sisimmässään hän uskoi tuon,
sillä hänen käsityksensä mukaan toisesta, alemmasta maailmasta oleva
ihminen ei voinut olla tuntematta kateutta.
Annan muotokuvien, jotka he molemmat, sekä hän että Mihailov, olivat
maalanneet mallista, olisi pitänyt osoittaa Vronskille, mikä ero oli
olemassa hänen ja Mihailovin välillä. Mutta hän ei nähnyt sitä. Vasta
Mihailovin lähdettyä hän lakkasi maalaamasta kauan valmistelemaansa
Annan muotokuvaa katsoen sen nyt tarpeettomaksi. Sen sijaan hän
jatkoi tauluaan, jonka aihe oli keskiajan elämästä. Hän itse ja
Golenishtshev ja Anna olivat kaikki sitä mieltä, että taulu oli
erittäin hyvä, sillä se muistutti paljon enemmän kuuluisia maalauksia
kuin Mihailovin tekeillä oleva taulu.
Mihailov puolestaan oli vielä heitäkin iloisempi työn päättymisestä.
Sillä vaikka Annan muotokuva oli häntä innostanutkin, hänelle
oli suuri helpotus päästä kuulemasta Golenishtshevin jaarituksia
taiteesta ja katselemasta Vronskin maalauksia. Hän tiesi, että
oli mahdotonta kieltää Vronskia maalamasta huvikseen; hän tiesi,
että kaikilla harrastelijoilla oli täysi oikeus maalata mitä mieli
teki, mutta häntä se vaivasi. Eihän ketään voinut kieltää tekemästä
itselleen suurta vahanukkea ja syleilemästä sitä. Mutta jos tuo
vahanuken tekijä istuutuisi nukkeineen rakastuneen ihmisen eteen
ja alkaisi hyväillä vahanukkeaan niin kuin rakastunut hyväilee
rakastettuaan, se kiusaisi rakastunutta. Saman kiusallisen tunteen
vallassa Mihailov oli Vronskin maalauksia katsellessaan; häntä
nauratti ja harmitti, säälitti ja loukkasi se, mitä hän näki.
Vronskin innostus maalaukseen ja keskiaikaan ei kestänyt kauan.
Hänellä oli sentään sen verran maalaustaiteellista makua, ettei hän
voinut maalata tauluaan loppuun. Taulu jäi kesken. Vronski tunsi
hämärästi, että viat, joita alussa tuskin huomasi, tulisivat hyvin
silmäänpistäviksi, jos taulua jatkettaisiin. Hänen kävi samoin kuin
oli käynyt Golenishtshevin, joka tunsi, ettei hänellä ollut mitään
sanomista ja joka alituisesti petti itseään sillä harhaluulolla,
ettei ajatus ollut vielä ehtinyt kypsyä ja että hän paraikaa
kypsytteli sitä ja kokoili aineksia. Mutta Golenishtshevia se ärsytti
ja kiusasi, kun taas Vronskin oli vaikea antautua itsepetoksen
ja nyrpeyden valtaan. Luonteenomaisella päättäväisyydellään hän
lakkasi maalaamasta, tarvitsematta siihen sen enempiä selityksiä tai
puolustuspuheita.
Mutta ilman tätä harrastusta alkoi hänen ja hänen maalausintonsa
kylmenemistä kummastelevan Annan elämä italialaisessa kaupungissa
tuntua niin ikävältä, palazzo muuttui niin vanhaksi ja likaiseksi,
ikkunaverhojen tahrat, lattian rakoset ja katonreunuksen kulunut
rappaus kävivät niin epämiellyttävän silmäänpistäviksi, ja heitä
alkoi niin kyllästyttää samaisen Golenishtshevin, erään italialaisen
professorin ja saksalaisen matkailijan seura, että elämäntapaa täytyi
muuttaa. He päättivät matkustaa takaisin Venäjälle ja asettua maalle
asumaan. Pietarissa Vronski aikoi suorittaa omaisuudenjaon veljensä
kanssa, ja Anna aikoi tavata poikaansa. Kesän he aikoivat viettää
Vronskin suurella perintötilalla.