Anna ja Vronski olivat jo pitkään vaihtaneet merkitseviä katseita
pahoitellen ystävänsä viisasta lavertelua; viimein Vronski siirtyi
isäntää odottamatta toisen, pienemmän taulun luo.
-- Oi, miten ihana, miten ihmeellisen ihana! puhelivat he yhteen
ääneen.
"Mihin he niin ihastuivat?" ajatteli Mihailov. Hän ei edes muistanut
tuota kolme vuotta sitten maalaamaansa taulua. Hän oli unohtanut
kaikki ne tuskat ja riemut, joita oli sitä maalatessaan kokenut, kun
se oli yksin kuukausimääriä päivällä ja yöllä herkeämättä ollut hänen
mielessään; hän oli unohtanut sen, kuten hän aina unohti valmistuneet
taulunsa. Hän ei edes tahtonut katsoa siihen ja hän oli asettanut sen
esiin vain siksi, että odotti englantilaista, joka halusi ostaa sen.
-- Niin, se on jo vanha taulu, hän sanoi.
-- Mainio! sanoi Golenishtshev, johon taulun ihanuus näytti
todellakin tehonneen.
Kaksi poikaa oli ongella raitojen varjossa. Toinen, vanhempi, oli
juuri heittänyt onkensa jokeen ja johdatti huolellisesti kohoa
keskemmäksi, pois pensaan takaa, kokonaan syventyneenä toimeensa;
toinen, nuorempi, makasi ruohikossa pörröinen vaaleatukkainen pää
kyynärvarsien varassa ja katseli veteen miettivin sinisin silmin.
Mitähän hän mahtoi ajatella?
Tuon taulun toisissa herättämä ihastus hipaisi Mihailovissa entistä,
luomistyön aikaista haltioitumista, mutta hän pelkäsi ja varoi
tuota turhanpäiväistä palaamista menneisiin mielialoihin ja tahtoi
sen vuoksi -- niin hyvillään kuin olikin kiitoksista -- johdattaa
vieraansa kolmannen taulun luo.
Mutta Vronski kysyi, eikö hän myisi sitä taulua. Kiihtyneessä
tilassa olevalle Mihailoville raha-asioista puhuminen oli sangen
vastenmielistä.
-- Se on pantu siihen myytäväksi, vastasi hän kurtistaen synkästi
kulmiaan.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, Mihailov istuutui Pilatusta ja
Kristusta esittävän taulunsa ääreen ja muisteli, mitä kaikkea vieraat
olivat siitä sanoneet, tai oikeammin, mitä he olivat tarkoittaneet
sanoillaan. Ihme kyllä kaikki se, mikä oli tuntunut hänestä niin
merkittävältä heidän läsnä ollessaan, kun hän oli ajatuksissaan
asettunut heidän näkökannalleen, kadotti nyt kaiken merkityksensä.
Hän katseli taas tauluaan ehein taiteilijankatsein ja sai takaisin
entisen varmuutensa taulunsa täydellisyydestä ja merkittävyydestä.
Se varmuus sulki pois kaikki muut intressit ja antoi hänelle
työskentelyyn tarvittavan jännitteen.
Kristuksen jalan linjoissa oli kyllä parannettavaa. Hän otti paletin
ja ryhtyi työhön. Korjatessaan jalkaa hän vilkuili vähän väliä
taaempana olevaa Johanneksen hahmoa, jota vieraat eivät olleet
huomanneetkaan, mutta jonka hän tiesi täydellisyyden huipuksi.
Korjattuaan jalan hän aikoi ryhtyä viimeistelemään tuota hahmoa,
mutta tunsi olevansa liian kiihtynyt. Hänen oli yhtä vaikea tehdä
työtä liian kiihkeänä ja tarkkanäköisenä kuin kylmänäkin. Kylmyyden
ja luomishehkun välillä oli olemassa vain yksi porras, missä oli
hyvä tehdä työtä. Mutta tänään hän oli liian kuohuksissa. Hän
aikoi peittää taulunsa, mutta jäikin pitelemään toisella kädellään
suojakangasta ja katseli Johanneksen kuvaa kauan, kasvot onnellisessa
hymyssä. Viimein hän laski aivan kuin surumielisenä suojakankaan alas
ja lähti kotiinsa väsyneenä mutta onnellisena.
Vronski, Anna ja Golenishtshev olivat kotiin palatessaan erityisen
vilkkaalla ja hyvällä tuulella. He puhelivat Mihailovista ja hänen
tauluistaan. Sana kyky[8], jolla he tarkoittivat luontaista, miltei
fyysistä, älystä ja sydämestä riippumatonta taipumusta ja yleensä
kaikkea, mitä taiteilija oli sielussaan elänyt, toistui tuon
tuostakin heidän puheessaan, sillä heidän oli pakko turvautua siihen
voidakseen puhua asiasta, josta heillä ei ollut mitään käsitystä,
mutta josta heidän täytyi saada puhua. He sanoivat, että oli
mahdoton kieltää Mihailovin kyvykkyyttä, mutta että hänen kykynsä
eivät voineet kehittyä sivistyksen puutteessa -- seikka, joka on
venäläisten taiteilijain yhteinen onnettomuus. Mutta poikia kuvaava
taulu oli painunut heidän mieleensä, ja he palasivat puheissaan
yhtenään siihen. "Tavattoman suloinen maalaus! Miten taitavasti hän
on sen osannut tehdä, ja miten yksinkertaisesti! Hän ei itse ymmärrä,
miten hyvä sen on! Täytyy pitää muistissa ja ostaa se häneltä",
puheli Vronski.