XI

Kun oli astuttu taiteilijan työpajaan, Mihailov vilkaisi vielä

kerran vieraitaan ja painoi mieleensä Vronskin kasvojen ja varsinkin

hänen leukapieltensä ilmeen. Vaikka hänen taiteellinen vaistonsa

työskenteli lakkaamatta uusia aineksia kooten ja vaikka tieto sen

hetken lähenemisestä, jolloin hän saisi kuulla arvioita teoksistaan,

piti häntä kasvavassa jännityksessä, hän loi tuskin huomattavien

tunnusmerkkien perusteella nopeasti ja hienosti itselleen käsityksen

noista kolmesta henkilöstä. Tuo Golenishtshev oli täkäläisiä

venäläisiä. Mihailov ei muistanut hänen nimeään eikä myöskään sitä,

missä oli hänen kanssaan puhellut. Hän muisti vain tämän kasvot,

kuten kaikki kerran näkemänsä kasvot, ja muisti myös mielessään

hylänneensä ne valheellisen tärkeilevien ja niukkailmeisten kasvojen

suureen, ikävään osastoon. Tuuhea tukka ja hyvin avoin otsa antoivat

ulkonaista merkittävyyttä noille kasvoille, joiden ainoa ilme oli

lapsekas levottomuuden väre kapeassa nenäntyvessä. Vronskin ja

Kareninan Mihailov päätteli olevan ylhäisiä ja rikkaita venäläisiä,

jotka muiden rikkaiden venäläisten tavoin eivät ymmärtäneet

mitään taiteesta, vaan olivat olevinaan taiteen suosijoita ja

ymmärtäjiä. "Ovat varmaan jo nähneet kaikki vanhat ja kiertelevät

nyt katsomassa uusia, saksalaishuijareita ja englantilaisia

prerafaeliitti-tyhmyreitä, ja ovat nyt tulleet minunkin luokseni

saadakseen kierroksensa täyteen", ajatteli hän. Hän tunsi varsin

hyvin taiteenharrastajien tavan (mitä viisaampia he olivat, sitä

pahempi) käydä aikalaistaiteilijoiden työpajoissa saadakseen siten

oikeuden sanoa, että taide on huonontunut ja että mitä enemmän näkee

uusia maalauksia, sitä selvemmin huomaa, kuinka jäljittelemättömiä

suuret muinaiset mestarit ovat. Mihailov odotti kaikkea tätä,

hän näki kaiken tämä vieraidensa kasvoista ja siitä, kuinka

välinpitämättömästi he puhelivat keskenään ja katselivat mallinukkeja

ja rintaveistoksia ja kuinka vapautuneesti he kävelivät ympäri

huonetta odotellessaan taulun paljastamista. Mutta siitä huolimatta

hän tunsi suurta jännitystä asetellessaan syrjään harjoitelmiaan,

vetäessään ylös ikkunaverhoja ja ottaessaan pois peittoa taulun

päältä, ja jännitystä kasvatti se, että Vronski ja varsinkin Anna

miellyttivät häntä huolimatta siitä, että kaikkien ylhäisten ja

rikkaitten venäläisten oli hänen käsityksensä mukaan määrä olla

tyhmyreitä.

-- Tässä olisi, jos saan vaivata, hän sanoi siirtyen hyöriskelevin

askelin syrjään ja viitaten tauluunsa. -- Pilatuksen varoitus.

Matteuksen 27:s luku, hän lisäsi tuntien huultensa värähtelevän

jännityksestä. Hän siirtyi vieraidensa taakse.

Niiden muutaman sekunnin ajan, jotka vieraat äänettöminä katselivat

taulua, Mihailovkin katsoi sitä syrjäisen välinpitämättömällä

silmällä. Noina muutamina sekunteina hän uskoi saavansa kuulla

pätevimmän tuomionsa juuri noilta vierailtaan, joita hän heti sitten

oli niin ylenkatsonut. Hän unohti kaiken, mitä aiemmin oli taulustaan

ajatellut niiden kolmen vuoden aikana, joina oli maalannut sitä.

Hän unohti kaikki ne hyvät puolet, joista oli ollut niin varma, --

hän näki taulunsa heidän uudella, sivullisen välinpitämättömällä

silmällä eikä havainnut siinä mitään hyvää. Hän näki etualalla

Pilatuksen närkästyneet ja Kristuksen tyynet kasvot ja taaempana

Pilatuksen palvelijain hahmot ja tapausta seuraavan Johanneksen

kasvot. Kaikki nuo omiksi luonteikseen kehittyneet kasvot olivat

kasvaneet esiin etsinnän, monien virheiden ja korjausten kautta. Nuo

kasvot olivat tuottaneet hänelle niin paljon tuskaa ja iloa, kun

hän niin monesti oli joutunut muuttelemaan niitä yleiskuvan vuoksi,

ja nuo värivivahteet hän oli saanut aikaan suurella työllä. Nyt

se kaikki näytti vieraiden silmin nähtynä tuhannesti toistetulta

sovinnaisuudelta. Jopa sekin, mikä hänelle tässä taulussa oli ollut

rakkainta -- koko taulun keskipiste, Kristuksen kasvot, jotka olivat

ilmestyessään herättäneet hänessä sellaisen riemun --, sekin oli

nyt mennyttä, kun hän katseli taulua heidän silmillään. Hän näki

hyvin maalatun (eikä edes hyvinkään -- hän näki nyt selvästi useita

puutteita) toisinnon Tizianin, Rafaelin tai Rubensin lukemattomista

Kristus-kuvista ja yhtä vanhoista sotilaista ja Pilatuksesta. Kaikki

oli kulunutta, köyhää ja vanhaa, vieläpä huonosti maalattuakin --

räikeää ja kehnoa työtä. Vierailla on täysi oikeus puhua teennäisen

kohteliaita korulauseita taiteilijan läsnä ollessa ja säälitellä ja

ivata häntä erottuaan hänestä.

Äänettömyys kävi hänelle liian raskaaksi (vaikka ei kestänytkään

minuuttia enempää). Katkaistakseen sen ja osoittaakseen olevansa

tyyni hän kokosi rohkeutensa ja kääntyi Golenishtshevin puoleen:

-- Muistaakseni minulla on ollut ilo tavata teidät, hän sanoi

vilkuillen rauhattomasti milloin Vronskiin, milloin Annaan, jottei

kadottaisi ainoatakaan piirrettä heidän ilmeistään.

-- Aivan oikein, me näimme toisemme Rossin luona sinä iltana, jolloin

se italialainen neiti -- uusi Rachel -- lausui, aloitti Golenishtshev

vapautuneesti, irrotti hitustakaan harmittelematta katseensa taulusta

ja kääntyi taiteilijaan päin.

Hän huomasi kuitenkin, että Mihailov odotti arviota taulustaan ja

sanoi:

-- Taulunne on edistynyt paljon sen jälkeen kun minä sen viimeksi

näin. Samoin kuin silloin Pilatus tekee minuun nytkin erityisen

voimakkaan vaikutuksen. On kovin helppo ymmärtää tuota ihmistä, joka

oikeastaan on kunnon mies, mutta virkamies niin sielunsa pohjaa

myöten, ettei tiedä mitä tekee. Mutta minun mielestäni...

Mihailovin liikkuvat kasvot kirkastuivat äkkiä ja silmät alkoivat

säteillä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut mielenkuohultaan

sanottua mitään ja rykäisi vain, kuin jotain olisi juuttunut hänen

kurkkuunsa. Niin alhaiseksi kuin hän olikin arvioinut Golenishtshevin

taiteentuntemuksen, niin vähäpätöinen kuin tuo sinänsä osuva

huomautus Pilatus-virkamiehen ilmeestä oli, niin loukkaavalta kuin

tuollainen toisarvoinen huomautus olisi voinut hänestä tuntua, kun

se tehtiin ensimmäisenä eikä muusta tärkeämmästä sanottu mitään --

silti Mihailov oli riemuissaan. Hän oli itse ajatellut Pilatuksestaan

samaa, mitä Golenishtshev nyt siitä sanoi. Golenishtshevin

huomautuksen arvoa ei vähentänyt hänen silmissään se seikka, että

oli miljoonia ajatuksia, jotka -- Mihailov oli siitä varma --

olisivat kaikki olleet yhtä oikeita. Hän mieltyi Golenishtsheviin

tuon huomautuksen vuoksi ja siirtyi äkkiä alakuloisuuden tilasta

riemun tilaan. Taulu kävi eläväksi hänen edessään koko siinä

sanoin ilmaisemattomassa monisäkeisyydessään, mikä on kaikelle

elävälle ominaista. Mihailov yritti taas sanoa, että niin hänkin

oli Pilatuksen ymmärtänyt, mutta ei kyennyt hillitsemään huultensa

vapinaa eikä puhumaan. Vronski ja Anna puhelivat myös jotain sillä

hiljaisella äänellä, jolla tavallisesti puhutaan taidenäyttelyissä

osaksi taiteilijan loukkaamisen pelosta, osaksi siitä syystä, ettei

muiden kuullen tultaisi sanoneeksi tyhmyyttä, niin kuin taiteesta

puhuttaessa helposti käy. Mihailovista tuntui, että taulu oli tehnyt

vaikutuksen heihinkin. Hän siirtyi lähemmäs heitä.

-- Miten ihmeellinen on Kristuksen ilme! sanoi Anna. Kaikesta, mitä

hän näki, tuo ilme miellytti häntä kaikkein eniten, ja hän tunsi,

että se oli taulun keskus ja että sen vuoksi tämä kiitos olisi

taiteilijalle mieleen. -- Näkee että hän säälii Pilatusta.

Se oli taaskin yksi niitä miljoonia oikeita ajatuksia, joita taulusta

ja siinä olevasta Kristus-hahmosta saattoi löytää. Anna oli sanonut

Kristuksen säälivän Pilatusta. Kristuksen ilmeessä täytyi olla myös

sääliä, koska koko hänen olemuksensa ilmaisi rakkautta, ylimaallista

tyyneyttä, kuolemanvalmiutta ja sanojen turhuuden tuntua.

Pilatuksessa oli kuin olikin virkamiestä ja Kristuksessa sääliä,

koska toisessa oli lihan, toisessa hengen elämä henkilöityneenä.

Kaikki tämä ja paljon muuta välähti Mihailovin mielessä. Ja taaskin

hänen kasvonsa säteilivät riemusta.

-- Niin, ja miten tuo hahmo on tehty, kuinka ilmava se on! sanoi

Golenishtshev, aivan kuin tahtoen osoittaa tällä huomautuksella,

ettei hän hyväksynyt itse kuvan sisältöä ja ajatusta.

-- Niin, ihmeellistä mestaruutta! sanoi Vronski. -- Kuinka

hyvin nuo taaempana olevat hahmot erottuvat! Sitä se tekniikka

merkitsee! huomautti hän Golenishtsheville viitaten heidän äskeiseen

keskusteluunsa, jonka aikana Vronski oli tuskitellut tuon tekniikan

omaksumisen vaikeutta.

-- Niin, niin aivan ihmeellistä! vahvistivat Golenishtshev ja

Anna. Vaikka Mihailov olikin mielihyvän vallassa, koski huomautus

tekniikasta kipeästi hänen sydämeensä, ja hän katsahti vihaisesti

Vronskiin ja kurtisti kulmiaan. Hän oli usein kuullut tuon sanan

eikä voinut ollenkaan ymmärtää, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin.

Hän tiesi, että sillä ymmärrettiin kokonaan sisällöstä riippumatonta

mekaanista piirtämisiä maalaamiskykyä. Usein hän oli huomannut,

että tekniikka asetettiin sisäisen arvon vastakohdaksi, ikään kuin

sen avulla voisi maalata hyvin sitä, mikä on huonoa. Hän tiesi,

että tarvittiin paljon tarkkuutta ja hellävaraisuutta siihen, ettei

verhoa poistaessaan vahingoittaisi itse taideteosta ja siihen että

saisi poistetuksi kaikki verhot; mutta mitään maalaustaitoa tai

tekniikkaa siinä ei vaadittu. Jos pienelle lapselle tai kyökkipiialle

olisi samalla tavoin avautunut se, mitä hän, taiteilija, näki, hekin

olisivat osanneet paljastaa sen, mitä näkivät. Eikä kaikkein kokenein

ja taitavinkaan maalariteknikko voisi pelkällä mekaanisella kyvyllään

maalata mitään, jolleivät sisällön puitteet olisi hänelle ensin

selvinneet. Lisäksi Mihailov näki, että jos kerran puhuttiin hänen

tekniikastaan, ei se ainakaan ansainnut kehumista. Kaikessa, mitä hän

maalasi ja oli maalannut, hän näki silmiinpistäviä puutteellisuuksia,

jotka johtuivat varomattomuudesta verhojen aukaisemisessa ja joita

oli nyt enää mahdoton korjata turmelematta koko teosta, ja melkein

kaikissa hahmoissa ja kasvoissa hän näki vielä riisumattomien

verhojen jätteitä, jotka pilasivat taulua.

-- Erään huomautuksen voisi esittää, jos sallitte... huomautti

Golenishtshev.

-- Oi, mielelläni, olkaa niin hyvä, sanoi Mihailov teennäisesti

hymyillen.

-- Sen vain, että hän on teidän taulussanne ihmisjumala eikä

jumalihminen. Minä kyllä tiedän, että olette niin tahtonutkin.

-- Minä en ole voinut kuvata sitä Kristusta, jota minulla ei ole

sielussani, sanoi Mihailov synkästi.

-- Niin, mutta siinä tapauksessa, jos te sallitte minun lausua

ajatukseni... Teidän taulunne on niin hyvä, ettei minun huomautukseni

voi sitä vahingoittaa, ja se on sitä paitsi vain minun yksityinen

ajatukseni. Te olette käsitellyt aihetta eri tavalla. Itse aihekin

on toinen. Mutta ajatellaanpa esimerkiksi Ivanovia. Minä olen

sitä mieltä, että jos Kristus on asetettu pelkän historiallisen

henkilön asemaan, Ivanovin olisi ollut parempi valita jokin toinen

historiallinen aihe, sellainen, joka on vielä tuore ja koskematon.

-- Mutta jos se on suurin aihe, mitä taiteella on käytettävänään?

-- Jos etsii, niin löytää kyllä muitakin. Onhan kyllä niin,

ettei taide siedä väittelyä tai harkintaa. Mutta Ivanovin taulua

katsellessa tulee uskovan ja uskottoman mieleen kysymys, onko siinä

kuvattu olento Jumala; vai eikö ole, ja vaikutelman yhtenäisyys

särkyy.

-- Kuinka niin? sanoi Mihailov. -- Liekö siitä enää erimielisyyttä

sivistyneiden kesken?

Golenishtshev ei ollut samaa mieltä ja pitäytyen yhä taiteessa niin

tärkeän vaikutelman ykseyden vaatimuksessa hän saattoi Mihailovin

alakynteen.

Mihailov oli kuohuksissaan, mutta ei osannut sanoa mitään ajatuksensa

puolustamiseksi.