IX

Vanhan, rappeutuneen palazzon sisätiloissa oli jylhiä kohokuvakattoja

ja seinäfreskoja, mosaiikkipermantoja, pitkiä, raskaspoimuisia

keltaisia ikkunaverhoja, vanhanaikaisia, seinäjalustoille ja

kamiinoille asetettuja maljakkoja, kaiverruskoristeisia ovia ja

synkkiä taulusaleja. Koko tuo rakennus, johon Anna ja Vronski olivat

muuttaneet, piti Vronskin mielessä yllä sitä suloista harhaluuloa,

ettei hän ollutkaan venäläinen tilanomistaja ja virasta eronnut

tallimestari vaan valistunut taiteen suosija ja suojelija ja samalla

vaatimaton taiteilija, joka rakastamansa naisen vuoksi on luopunut

seuramaailmasta ja kieltäytynyt kaikista kunnianhimon houkutuksista.

Muutettuaan palazzoon asumaan Vronski saattoi täydellisesti antautua

valitsemaansa osaan, ja solmittuaan Golenishtshevin välityksellä

muutamia kiinnostavia tuttavuuksia hän oli jonkin aikaa rauhallinen.

Hän maalasi italialaisen taiteilijaprofessorin johdolla harjoitelmia

luonnosta ja tutki keskiajan Italian elämää. Keskiajan Italian elämä

oli viime aikoina siinä määrin hurmannut Vronskin, että hän oli

alkanut käyttää hattua ja olalle heitettyä vaippaa keskiajan tapaan,

mikä sopi hänelle erittäin hyvin.

-- Me asumme täällä emmekä tiedä mistään mitään, Vronski sanoi häntä

eräänä aamuna tapaamaan tulleelle Golenishtsheville. -- Oletko

sinäkään nähnyt Mihailovin taulua? kysyi hän antaen toverilleen

äskettäin saamansa venäläisen sanomalehden ja viitaten siinä

olevaan kirjoitukseen venäläisestä taiteilijasta, joka asui samassa

kaupungissa kuin hekin; tämä taiteilija oli saanut valmiiksi taulun,

josta oli jo kauan kulkenut huhuja ja joka oli ostettu jo edeltä

käsin. Kirjoituksessa oli nuhteita hallitukselle ja akatemialle

siitä, että huomattava taiteilija oli jäänyt ilman minkäänlaista

kannatusta ja apua.

-- Olen nähnyt sen, vastasi Golenishtshev. -- Hänellä on

kyllä lahjoja, mutta aivan väärä suunta. Aina vain sama

ivanovilais-straussilais-renanilainen suhde Kristukseen ja

uskonnolliseen maalaukseen.

-- Mitä taulu esittää? kysyi Anna.

-- Kristusta Pilatuksen edessä. Kristus on tehty juutalaiseksi uuden

koulukunnan puhtaan realismin mukaan.

Ja saatuaan täten tilaisuuden puhua eräästä mieliaiheestaan

Golenishtshev jatkoi:

-- Minä en käsitä, miten ne voivat niin törkeästi erehtyä.

Kristuksella on jo määrätty hahmonsa vanhojen mestarien taiteessa.

Jos ne taas tahtovat kuvata jotain kumousmiestä tai tietäjää eikä

Jumalaa, niin ottakoot Sokrateen, Franklinin, Charlotte Cordayn,

mutta ei Kristusta. Ne valitsevat juuri sen henkilön, jota ei voi

ottaa taiteen käyttöön, ja siksi...

-- Mutta kuulkaas, onko totta, että Mihailov elää suuressa

köyhyydessä? kysyi Vronski arvellen, että hänen venäläisenä

mesenaattina tuli auttaa taiteilijaa välittämättä siitä, oliko taulu

hyvä vai huono.

-- Tuskin. Hän on erinomainen muotokuvamaalari. Ettekö ole nähneet

hänen maalaamaansa Vasiltshikovan muotokuvaa? Mutta hän ei taida enää

välittää muotokuvamaalauksesta, ja saattaa olla, että hän sen vuoksi

on joutunut puutteeseen. Minä luulen että...

-- Voisikohan häntä pyytää maalaamaan Anna Arkadjevnan kuvaa? kysyi

Vronski.

-- Miksi minun? sanoi Anna. -- Sinun maalaamasi jälkeen minä tahdo

mitään kuvaa itsestäni. Maalatkoon ennemmin Anin, -- niin hän

nimitti tytärtään. -- Kas siellä hän onkin, lisäsi hän nähtyään

ikkunasta kauniin italialaisen imettäjänaisen menevän lapsi

sylissä puutarhaan ja vilkaisi samassa salavihkaa Vronskiin. Tuo

italialainen kaunotar, jonka pään Vronski oli maalannut muutamaan

tauluunsa, oli Annan elämän ainoa salainen murheenaihe. Vronski

oli maalatessaan ihastellut naisen kauneutta ja keskiaikaista

olemusta, eikä Anna uskaltanut tunnustaa itselleen, että pelkäsi

tulevansa mustasukkaiseksi ja juuri sen vuoksi erityisesti hyväili ja

hemmotteli tuota naista ja tämän pientä poikaa.

Vronski katsahti myös ikkunaan ja Annaan ja kääntyen samassa

Golenishtshevin puoleen sanoi:

-- Tunnetko sinä Mihailovin?

-- Olen minä joskus tavannut hänet. Mutta hän on perin omituinen

ja täysin vailla sivistystä. Hän on noita uusia villi-ihmisiä,

joita nykyään tapaa, tiedättehän, vapaa-ajattelijoita, jotka ovat

d'emblèe omaksuneet uskonnottomuuden, kieltämisen ja materialismin

elämänviisauden. Ennen aikaan, puhui Golenishtshev huomaamatta tai

haluamatta huomata, että Anna ja Vronski tahtoivat sanoa jotain,

-- ennen aikaan vapaa-ajattelija oli sellainen ihminen, joka oli

kasvatuksessaan saanut uskonnon, lain ja siveyden käsitteet ja joka

itse työn ja taistelun tietä oli päätynyt vapaaseen ajatustapaansa;

mutta nyt on syntynyt uusi luontaisten vapaa-ajattelijoiden tyyppi.

He eivät koskaan ole edes kuulleetkaan, että on ollut siveellisiä

ja uskonnollisia lakeja tai auktoriteetteja, ja oppineet alusta

alkaen kieltämään kaiken kasvaen niin sanoakseni villeinä. Hän kuuluu

tähän joukkoon. Luullakseni hän on moskovalaisen ylilakeijan poika

eikä ole saanut mitään sivistystä. Kun hän tuli taideakatemiaan

ja saavutti mainetta, hän tahtoi viisaana miehenä hankkia myös

sivistystä. Ja hän haki sitä sieltä, missä luuli sivistyksen

lähteen olevan -- aikakauskirjoista. Ennen aikaan, kuten tiedätte,

sivistystä janoava ihminen, esimerkiksi ranskalainen, olisi alkanut

tutkia kaikkia klassikoita: jumaluusoppineita, tragedian mestareita,

historioitsijoita, filosofeja ja aikansa henkistä pääomaa yleensäkin,

ymmärrättehän. Mutta meillä sellainen ihminen joutuu nykyään heti

nihilistisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi, omaksuu hyvin

nopeasti nihilistisen tieteen ydinmehun, ja sillä hyvä. Vielä

parikymmentä vuotta sitten hän olisi löytänyt siitä kirjallisuudesta

joitakin merkkejä taistelusta auktoriteetteja ja vuosisataisia

näkökantoja vastaan, ja tästä taistelusta hän olisi ymmärtänyt,

että jotain muutakin on ollut olemassa; mutta nyt hän joutuu heti

sellaisen kirjallisuuden pariin, jossa vanhoja katsantokantoja ei

pidetä edes väittelyn arvoisina, vaan sanotaan suoraan: ei ole mitään

muuta kuin evoluutio, luontainen valinta, taistelu olemassaolosta, ja

sillä hyvä. Minä olen kirjoituksessani...

-- Tiedättekö mitä? sanoi Anna, joka oli jo kauan vaihtanut

varovaisia silmäyksiä Vronskin kanssa ja tiesi, ettei Vronskia

kiinnostanut tuon taiteilijan sivistys, vaan se ajatus, miten häntä

voisi auttaa ja saada häneltä muotokuvan. -- Tiedättekö? keskeytti

hän epäröimättä puheintoon päässeen Golenishtshevin. -- Lähdetään

hänen luokseen!

Golenishtshev toipui innostuksestaan ja myöntyi mielellään

ehdotukseen. Mutta koska taiteilija asui kaukaisessa kaupunginosassa,

päätettiin ottaa vaunut.

Tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut, joissa Anna istui Golenishtshevin

vieressä vastapäätä Vronskia, uuden ruman talon edustalle. Saatuaan

kuulla vastaan tulleelta talonmiehen vaimolta, että Mihailov kyllä

päästää työhuoneeseensa, mutta että hän nyt oli parin askeleen päässä

olevassa asunnossaan, he lähettivät vaimon mukana nimikorttinsa

hänelle pyytäen lupaa hänen taulujensa katsomiseen.

X

Taiteilija Mihailov oli nyt kuten aina työnsä ääressä, kun hänelle

tuotiin kreivi Vronskin ja Golenishtshevin nimikortit. Koko

aamupäivän hän oli maalannut suurta taulua työhuoneessaan. Tultuaan

kotiin hän oli suuttunut vaimoonsa, kun tämä ei ollut osannut

hankkiutua eroon emännästä, joka vaati rahaa.

-- Kymmenet kerrat olen sanonut, että älä mene selittelemään mitään.

Olet jo muutenkin hölmö ja kun vielä rupeat italiaa solkkaamaan,

tulet vielä monta kertaa hölmömmäksi, hän sanoi vaimolleen pitkän

kiistan jälkeen.

-- Mitäs jätät rästiin, oma syysi. Jos minulla olisi rahaa...

-- Jätä minut Herran nimessä rauhaan! huudahti Mihailov itku

kurkussa, tukki korvansa, meni väliseinän takana olevaan

työhuoneeseensa ja sulki oven. "Tolkuton!" hän sanoi itsekseen,

istuutui pöydän ääreen ja avattuaan kansionsa ryhtyi heti erityisellä

innolla jatkamaan piirrostaan.

Työ sujui häneltä aina parhaiten silloin, kun hänellä oli elämässä

joitakin vastoinkäymisiä, ja varsinkin kun hän oli riidoissa

vaimonsa kanssa. "Oi! Kun pääsisi kuulemasta!" hän ajatteli jatkaen

työtään. Hän hahmotteli luonnosta vimmoissaan olevasta miehestä.

Hän oli jo aiemmin tehnyt luonnoksen samasta aiheesta, mutta ollut

siihen tyytymätön. "Ei, parempi se sittenkin oli... Missä se

on?" Hän meni vaimonsa puolelle ja tähän katsomatta kysyi kulmat

kurtussa vanhemmalta tyttäreltään, missä oli se paperi, jonka hän

oli antanut heille. Hylätty kuva löytyi, mutta se oli likainen

ja steariinitahrojen turmelema. Hän otti sen kuitenkin, asetti

pöydälleen ja alkoi katsella sitä silmät sirrillään vähän matkan

päästä. Yhtäkkiä hän hymähti ja heilautti iloisesti käsiään.

-- Jaaha! sanoi hän, otti lyijykynän ja alkoi heti nopeasti piirtää.

Steariinitäplä antoi miehelle uuden asennon.

Hän piirsi tämän uuden asennon, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä

tarmokkaan näköinen, lujaleukainen kauppias, jolta hän osti

sikareja, ja hän antoi kuvalleen nuo tarmokkaat kasvot ja niiden

lujarakenteisen, ulkonevan leuan. Hän naurahti ilosta. Kuollut,

keksitty hahmo muuttui äkkiä eläväksi, eikä sitä enää voinut muuttaa.

Tämä hahmo eli ja oli selkeästi ja varmasti määritelty. Muutamia

korjauksia oli kyllä vielä tehtävä, muutettava jalkojen ja vasemman

käden asentoa ja vedettävä tukka taaksepäin. Mutta niitä tehdessään

hän ei muuttanut itse hahmoa, vaan poisti vain sen, mikä himmensi

hahmon elävyyttä. Hän ikään kuin riisui siltä ne verhot, joiden takaa

se tuli kokonaan näkyviin; jokainen uusi piirre selvensi yhä enemmän

sitä elävää ja voimakasta mielikuvaa, jonka piirrokselle pudonnut

steariinitahra oli hänessä synnyttänyt. Hän viimeisteli juuri

hellävaroen kuvaansa, kun hänelle tuotiin nimikortit.

-- Heti paikalla, heti paikalla! Hän meni vaimonsa luo.

-- No, Sasha, älä ole vihainen! hän sanoi vaimolleen hymyillen arasti

ja hellästi. -- Syy oli sekä sinun että minun. Minä kyllä selvitän

kaikki. Ja tehtyään rauhan vaimonsa kanssa hän otti vihreänkeltaisen

samettikauluksisen päällystakkinsa ja hattunsa ja lähti ateljeehensa.

Onnistunut miesfiguuri oli häneltä jo unohtunut. Nyt häntä ilahdutti

ja jännitti se tieto, että venäläistä ylhäisöä oli saapunut vaunuilla

katsomaan hänen maalauksiaan.

Hän oli sisimmässään sitä mieltä, että sellaista taulua, joka

paraikaa oli hänen maalaustelineillään, ei kukaan vielä ollut

maalannut. Ei hän pitänyt sitä kaikkia Rafaelin tauluja parempana,

mutta hän tiesi, että sitä, mitä hän tässä taulussa tahtoi ilmaista,

ei kukaan vielä ollut ilmaissut. Sen hän tiesi varmasti ja oli

tiennyt jo kauan, siitä asti kun alkoi maalata sitä. Mutta toisten

ihmisten arvostelut, olipa arvostelija kuka hyvänsä, merkitsivät

hänelle äärettömän paljon ja saivat hänen sielunsa kokonaan

kuohuksiin. Jokainen huomautus, kaikkein vähäpätöisinkin, joka

osoitti, että arvostelun lausuja näki vaikkapa vain pienenkin osan

siitä, mitä hän itse taulussaan näki, liikutti häntä syvästi. Hän

piti aina tuomareitaan arvostelukykyisempinä kuin itseään ja odotti

heiltä aina jotain sellaista, mitä ei itse nähnyt taulussaan.

Hän lähestyi nopein askelin työhuoneensa ovea ja niin jännittynyt

kuin hän olikin, kiinnittyi hänen huomionsa heti Annaan, joka seisoi

kuistin varjon pehmeässä valaistuksessa ja kuunteli Golenishtshevin

innokasta selittelyä haluten silminnähtävästi samalla vilkaista

sivulta lähenevää taiteilijaa. Hän ei huomannut itsekään, miten hän

vieraitaan lähestyessään sieppasi ja ahmaisi vaikutelman Annasta,

samoin kuin oli ahmaissut sikarikauppiaan leuan, ja kätki sen

jonnekin, mistä tarpeen tullen saattoi ottaa sen esiin. Vieraat,

jotka Golenishtshevin kertoman nojalla olivat jo edeltä käsin

saaneet taiteilijasta epäedullisen kuvan, pettyivät vielä enemmän,

kun näkivät hänen ulkomuotonsa. Keskikokoinen, tanakka, levottomin

askelin lähestyvä Mihailov teki ruskeassa hatussaan, oliivinvärisessä

päällystakissaan ja täysin epämuodikkaissa kapeissa housuissaan

ikävän vaikutuksen, varsinkin kun hänen leveät kasvonsa olivat niin

tavallisen näköiset ja ilmaisivat samalla kertaa arkuutta ja halua

säilyttää omanarvontunto.

-- Tehkää niin hyvin, hän sanoi koettaen näyttää välinpitämättömältä.

Eteiseen päästyään hän otti avaimen taskustaan ja avasi oven.