Näinä vapautumisensa ja tervehtymisensä jälkeisinä alkuaikoina Anna
tunsi itsensä anteeksiantamattoman onnelliseksi ja elämänhaluiseksi.
Tietoisuus Aleksei Aleksandrovitshin onnettomuudesta ei myrkyttänyt
hänen onneaan. Toisaalta se oli niin kauhea asia, että sitä oli
parasta olla ajattelematta, ja toisaalta se oli tuottanut hänelle
niin suuren onnen, että mitään ei voinut katua. Muisto kaikesta
siitä, mitä oli tapahtunut sairauden jälkeen, sovinto Aleksei
Aleksandrovitshin kanssa, erossaolo Vronskista, tieto hänen
haavastaan, hänen tulonsa, avioerohankkeet, lähtö kotoa, pojan
hyvästely -- kaikki se tuntui hänestä kuumehoureelta, josta hän
oli herännyt Vronskin luona ulkomailla. Muisto siitä pahasta, mitä
hän oli tuottanut miehelleen, herätti hänessä inhoa muistuttavan
tunteen, samantapaisen kuin hukkumaisillaan olevalla ihmisellä,
joka on riuhtaissut itsestään irti toisen hukkuvan. Tämä toinen on
vajonnut pohjaan. Se oli tietysti pahasti tehty, mutta se oli ollut
ainoa pelastuskeino, ja oli parempi olla muistelematta noita kamalia
yksityiskohtia.
Eräs ajatus oli häntä rauhoittanut ensi hetkinä eron jälkeen, ja
muistaessaan taas kaikki menneet tapahtumat hän sai siitä lohtua.
"Olen auttamatta tehnyt sen ihmisen onnettomaksi", mietti hän,
"mutta en tahdo käyttää hyväkseni hänen onnettomuuttaan; minähän
kärsin myös ja olen nyt vailla sitä, mikä minulle on ollut kaikkein
kalleinta, vailla kunniallista nimeä ja poikaani. Minä toimin pahasti
enkä sen vuoksi tahdo onnea, en tahdo laillista eroa, vaan kärsin
häpeää ja ikävää." Mutta niin vilpittömästi kuin Anna tahtoikin
kärsiä, hän ei kärsinyt. Mitään häpeää ei ollut. He noudattivat
käytöksessään sitä hienostuneisuutta, joka oli heille molemmille niin
ominaista, väittelivät venäläisten naisten seuraa eivätkä ulkomailla
oleskellessaan siten koskaan saattaneet itseään kiusalliseen asemaan.
He tapasivat kaikkialla vain sellaisia ihmisiä, jotka teeskentelivät
ymmärtävänsä heidän suhteensa paljon paremmin kuin he itse. Eikä edes
ero pojasta, jota Anna niin rakasti, vaivannut häntä alkuaikoina.
Tyttö, hänen rakastettunsa lapsi, oli siinä määrin vallannut Annan
tunteet, että hän tuli näinä aikoina harvoin muistelleeksi poikaansa,
jonka oli jättänyt.
Tervehtymisen jälkeen kasvanut elämänhalu oli niin voimakas ja
olosuhteet niin uudet ja miellyttävät, että Anna tunsi olevansa
anteeksiantamattoman onnellinen. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan
Vronskia, sitä enemmän hän rakasti tätä. Hän rakasti Vronskia tämän
itsensä ja tämän rakkauden vuoksi. Anna iloitsi kaiken aikaa siitä,
että Vronski oli kokonaan hänen, ja tämän läheisyys tuntui hänestä
aina yhtä suloiselta. Kaikki hänen luonteenpiirteensä, joita Anna
oppi yhä paremmin tuntemaan, olivat hänelle sanomattoman rakkaita.
Vronskin ulkonäkökin, joka nyt siviilipuvussa oli toisenlainen,
viehätti häntä kuin rakastunutta tyttöä. Kaikessa, mitä Vronski
puhui, ajatteli tai teki, hän näki jotain erityisen jaloa ja ylevää.
Annaa itseään pelotti väliin oma ihastuksensa: hän etsi etsimällä,
mutta ei havainnut hänessä mitään mikä ei olisi ollut hyvää ja
kaunista. Hän ei uskaltanut ilmaista Vronskille, kuinka mitättömäksi
tunsi itsensä tämän edessä. Jos Vronski olisi sen tiennyt, hänen
tunteensa olisivat voineet kylmetä, eikä Anna pelännyt mitään niin
kuin hänen rakkautensa menettämistä, vaikkei sellaiseen pelkoon
ollutkaan mitään aihetta. Mutta hän ei voinut olla osoittamatta
Vronskille, kuinka kiitollinen hän oli ja kuinka suuressa arvossa
hän piti kaikkea, mitä tämä oli hänelle antanut. Vronskilla oli
Annan mielestä niin selvä kutsumus valtiolliseen toimintaan ja hän
olisi voinut sillä alalla saavuttaa huomattavan aseman, mutta hän
oli uhrannut kunnianhimonsa rakkautensa tähden eikä osoittanut
koskaan vähäisintäkään katumusta sen johdosta. Eikä Vronski ollut
koskaan niin runsain mitoin kuin nykyään osoittanut rakkauttaan ja
kunnioitustaan Annaa kohtaan, sillä hänestä oli tärkeintä, ettei
Annan koskaan tarvitsisi tuntea olevansa kiusallisessa asemassa.
Niin miehekäs kuin hän muuten olikin, hän mukautui täysin Annan
toiveisiin ja vaikutti olevan jopa kokonaan omaa tahtoa vailla, ja
hänen suurimpana huolenaiheenaan näyttikin olevan Annan toivomusten
ennalta-arvaaminen ja täyttäminen. Eikä Anna voinut olla antamatta
arvoa sille, joskin tuo liiallisen huomaavaisuuden ja huolehtimisen
ilmapiiri, jolla Vronski hänet ympäröi, joskus tuntui hänestä
painostavalta.
Mitä taas Vronskiin tulee, hän ei ollut täysin onnellinen huolimatta
siitä, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli toivonut, oli
toteutunut. Hän oli alkanut pian tuntea, että hänen toivomuksensa
toteutuminen antoikin hänelle vain hiekkamurusen siitä onnen
vuoresta, jota hän oli odottanut omakseen. Tuo toteamus oli
paljastanut hänelle sen ikuisen virheen, jonka ihmiset tekevät
kuvitellessaan, että toiveen toteutuminen tuo onnen. Alettuaan
elää Annan kanssa ja vaihdettuaan siviilipukuun Vronski oli alkuun
nauttinut suuresti siitä ihanuudesta, jota uusi, ennen tuntematon
vapaus, etenkin rakkauden vapaus, hänelle tuotti, ja ollut jonkin
aikaa tyytyväinen. Mutta pian hän oli alkanut tuntea, että hänen
sielussaan kaihersi halujen halu -- ikävä. Tahtomattaan hän
oli alkanut tarttua jokaiseen ohimenevään oikkuun pitäen sitä
toivomuksena ja päämääränä. Täytyihän täyttää jotenkin päivän
kuusitoista tuntia, koska he ulkomailla elivät täydessä vapaudessa
ja olivat niiden yhteiskuntaelämän olosuhteiden ulkopuolella, jotka
määräsivät ajankäytön Pietarissa. Poikamieselämän huvituksia, joita
Vronski oli entisillä ulkomaanmatkoillaan harrastanut, oli mahdoton
ajatellakaan: yksi ainoa sentapainen yritys, myöhäinen illallinen
tuttavien parissa, oli tehnyt Annan odottamattoman alakuloiseksi.
Heidän asemansa epämääräisyys ei sallinut heidän myöskään antautua
lähempään seurusteluun sen paremmin paikkakuntalaisten kuin
venäläistenkään kanssa. Nähtävyyksiin tutustumiselle Vronski ei
viisaana miehenä ja venäläisenä -- puhumattakaan siitä, että kaikki
oli jo nähty -- voinut antaa yhtä suurta selittämätöntä arvoa ja
merkitystä kuin englantilaiset niihin liittivät.
Ja niin kuin nälkäinen eläin ruoan toivossa tarttuu kaikkeen, mitä
eteen sattuu, niin Vronskikin tarttui täysin tiedottomasti milloin
politiikkaan, milloin uusiin kirjoihin, milloin tauluihin.
Koska hänellä oli nuoresta asti ollut taipumusta maalaamiseen ja
koska hän oli koettanut kuluttaa liikoja rahojaan metallipiirroksia
keräilemällä, hän keksi maalaustaiteen, alkoi harrastaa sitä ja valoi
siihen halujensa käyttämättömän varannon, joka vaati tyydytystä.
Hän ymmärsi taidetta, osasi hienosti ja taidokkaasti jäljitellä
sitä ja luuli, että hänessä oli kaikki taiteilijalta vaadittavat
ominaisuudet. Epäröityään vähän aikaa, valitsisiko uskonnollisen,
historiallisen vai realistisen aihepiirin, hän ryhtyi työhön. Hän
ymmärsi kaikkia maalaustaiteen lajeja ja pystyi innostumaan yhdestä
jos toisestakin, mutta hän ei aavistanut, että lajeista mitään
tietämätön ihminen saattoi innoittua oman sielunsa sisällöstä,
huolehtimatta vähääkään siitä, kuuluiko maalattava taulu tähän tai
tuohon lajiin. Kun hän ei sitä tiennyt eikä siis saanut innoitustaan
välittömästi elämästä vaan jo valmiiden taideteosten välittämästä
elämänkuvasta, hän innostui työstä nopeasti ja keveästi. Yhtä
keveästi hän onnistui saamaan työnsä näyttämään kovasti siltä
lajilta, jota hän tahtoi jäljitellä.
Muita enemmän häntä miellytti siro ja tehoa tavoitteleva ranskalainen
maalaustyyli, ja siihen tyyliin hän alkoi maalata italialaiseen
pukuun pukeutuneen Annan muotokuvaa, joka onnistui kaikkien sen
nähneiden mielestä erittäin hyvin.