VII

Vronski ja Anna olivat jo kolme kuukautta matkustelleet yhdessä

Länsi-Euroopassa. He olivat käyneet Venetsiassa, Roomassa ja

Napolissa ja olivat vastikään saapuneet pieneen italialaiseen

kaupunkiin, johon aikoivat asettua asumaan joksikin aikaa.

Komealla tarjoilijalla, jonka tuuheita, voideltuja hiuksia

halkoi niskasta alkava jakaus, oli yllään valkean batistisen

paidanrintamuksen ja pyöreällä vatsalla lepäävät vitjakoristeet

paljastava hännystakki. Kädet housuntaskuissa ja kulmat

ylenkatseellisesti kurtussa hän vastaili jotain herralle, joka oli

pysähtynyt puhumaan hänelle. Kuullessaan pääkäytävän toiselta puolen

sisälle suuntautuvia askeleita tarjoilija kääntyi siihen suuntaan.

Nähdessään venäläisen kreivin, joka oli vuokrannut hotellin parhaat

huoneet, hän otti kunnioittavasti kätensä pois housuntaskuista,

kumarsi ja selitti, että lähetti oli käynyt tekemässä sopimuksen

palazzon vuokraamisesta ja että sopimuksesta puuttui vain

allekirjoitus.

-- Vai niin. Sepä hauskaa, sanoi Vronski. -- Onko rouva kotona?

-- Hän kävi kaupungilla, mutta on jo palannut, vastasi viinuri.

Vronski otti päästään leveälierisen pehmeän hattunsa, hieroi

nenäliinalla hikistä otsaansa ja puolipitkää, taakse kammattua

tukkaansa, joka peitti päälaen kaljun kohdan. Hän vilkaisi

hajamielisesti tilannetta seuraamaan jäänyttä vierasta herraa ja

aikoi lähteä ylös portaita.

-- Tämä herra on venäläinen ja kysyy teitä, sanoi tarjoilija.

Tuntien eräänlaista harmia siitä, ettei tuttavilta saanut rauhaa

missään, ja samalla kuitenkin toivoen saavansa jotain vaihtelua

elämänsä yksitoikkoisuuteen Vronski katsahti vielä kerran vähän

matkan päässä seisovaan herraan, ja kummankin silmät kirkastuivat.

-- Golenishtshev!

-- Vronski!

Se oli todellakin Golenishtshev, Vronski paashikoulutoveri.

Golenishtshev oli koulussa kuulunut vapaamieliseen puolueeseen,

saanut koulun päätettyään siviilivirka-arvon eikä palvellut missään.

Toverukset olivat joutuneet kokonaan eri teille koulusta päästyään ja

olivat sen jälkeen tavanneet toisensa vain yhden kerran.

Vronski oli silloin ymmärtänyt Golenishtshevin ryhtyneen johonkin

korkealentoiseen vapaamieliseen toimintaan, jonka vuoksi tämä

katsoi itsellään olevan oikeuden halveksia Vronskin toimintaa

ja virka-arvoa. Siitä syystä Vronski oli nostanut suojakseen

panssarikilpensä, jota hän osasi taitavasti käyttää ja joka merkitsi:

"Te voitte pitää tai olla pitämättä minun elämäntavastani, minulle

se on vallan yhdentekevää, mutta teidän on kunnioitettava minua, jos

tahdotte olla tuttavani." Golenishtshev taas oli ollut halveksuvan

välinpitämätön Vronskin käytöstä kohtaan.

Tämän tapaamisen olisi luullut vieroittavan heitä toisistaan vielä

enemmän. Mutta he ilostuivat kumpikin ja huudahtivat hyvästä mielestä

tunnistaessaan toisensa. Vronski ei olisi mitenkään odottanut

ilostuvansa siinä määrin Golenishtshevin näkemisestä, mutta hän

ei nähtävästi tiennyt, miten ikävystynyt oli. Hän ei muistanut

viime tapaamisen ikävää vaikutelmaa, vaan ojensi kätensä entiselle

toverilleen kasvot avoimina ja iloisina. Samanlainen ilo kuvastui nyt

äskeisen huolestuneen ilmeen sijasta Golenishtshevinkin kasvoista.

-- Miten hauska nähdä sinua! sanoi Vronski, jonka vahvat valkeat

hampaat paljastuivat hänen hymyillessään ystävällisesti.

-- Minä kuulin, että joku Vronski oli tullut, mutta en tiennyt kumpi.

Oikein hauska tavata!

-- Käykäämme sisään. No, mitä kuuluu, mitä sinä harrastelet?

-- Minä olen asunut täällä jo toista vuotta. Teen työtä täällä.

-- Vai niin, sanoi Vronski kiinnostuneena. -- Mennään sisään.

Ja sen sijaan, että olisi sanonut venäjäksi sen, mitä tahtoi salata

palvelusväeltä, hän alkoi venäläisen tavan mukaan puhua ranskaa.

-- Tunnetteko rouva Kareninaa? Me matkustamme yhdessä. Olen menossa

hänen luokseen, hän sanoi ranskaksi tarkkaillen Golenishtshevin

kasvoja.

-- Vai niin! Minä en tiennytkään (vaikka hän kyllä tiesi),

Golenishtshev vastasi välinpitämättömästi. -- Milloin olet tullut?

lisäsi hän.

-- Minäkö? Kolme päivää sitten, vastasi Vronski katsoen vielä kerran

tarkkaavaisesti toveriaan kasvoihin.

"Hän on kunnollinen ihminen ja suhtautuu asioihin niin kuin

pitääkin", päätteli Vronski ymmärtäen Golenishtshevin ilmeen ja

puheenaiheen vaihdon merkityksen. "Hänet voi esitellä Annalle, hän

suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin."

Näinä kolmena kuukautena, jotka Vronski oli viettänyt Annan kanssa

ulkomailla, hän oli joka kerta uusien ihmisten pariin tullessaan

kysynyt itseltään, mitä tuo uusi henkilö ajatteli hänen ja Annan

suhteista, ja tavannut miehissä enimmäkseen sellaisia, jotka

ymmärsivät asian "niin kuin pitikin". Mutta jos häneltä itseltään

ja noilta oikein ymmärtäviltä henkilöiltä olisi kysytty, millaista

heidän ymmärtämyksensä oikeastaan oli, heidän olisi ollut sitä vaikea

selittää.

Oikeastaan ne, jotka Vronskin mielestä ymmärsivät asian "kuten

pitikin", eivät suinkaan ymmärtäneet sitä. Silti he käyttäytyivät

hienotunteisesti, niin kuin hyvin kasvatetut ihmiset yleensä

käyttäytyvät elämää joka taholta ympäröivien monimutkaisten ja

ratkaisemattomien ongelmien suhteen, vältellen viittauksia ja

epämiellyttäviä kysymyksiä. He tekeytyivät sellaisiksi kuin olisivat

täysin ymmärtäneet hänen asemansa, vieläpä antaneet hänelle

hyväksymisensäkin, mutta pitäneet sopimattomana ja tarpeettomana

selitellä sitä.

Vronski arvasi heti, että Golenishtshev oli näitä ihmisiä, ja oli

siksi kaksin verroin hyvillään hänen tapaamisestaan. Kun Vronski

oli vienyt hänet Annan luo, hän käyttäytyi Annan seurassa niin

tahdikkaasti kuin Vronski ikinä saattoi toivoa. Hän osasi ilman

pienintäkään väkinäisyyttä karttaa kaikkea sellaista keskustelua,

mikä olisi voinut tehdä tilanteen noloksi.

Hän ei ollut ennestään tuttu Annan kanssa ja hämmästyi tämän

kauneutta ja vielä enemmän sitä luontevuutta, jolla hän asemansa

hallitsi. Anna punastui, kun Vronski toi Golenishtshevin hänen

luokseen, ja tuo lapsellinen puna, joka peitti hänen avoimet ja

kauniit kasvonsa, miellytti Golenishtshevia. Mutta erityisesti häntä

miellytti se, että Anna aivan kuin tahallaan, väärinkäsityksiä

välttääkseen, kutsui melkein heti Vronskia ristimänimeltä ja sanoi,

että he muuttavat asumaan vasta vuokraamaansa taloon, jota täällä

sanotaan palazzoksi. Tuo suora ja teeskentelemätön suhtautuminen

omaan asemaan miellytti Golenishtshevia kovasti. Katsellessaan Annan

hyväntuulisen iloista, tarmokasta käytöstä ja ajatellessaan Aleksei

Aleksandrovitshia, jonka hän tunsi kuten Vronskinkin, Golenishtshev

luuli ymmärtävänsä Annaa täysin. Hän luuli ymmärtävänsä sen, mitä

Anna ei itse mitenkään olisi ymmärtänyt; kuinka hän, miehensä

onnettomaksi tehtyään, hylättyään tämän ja poikansa ja hyvän

maineensa, kuinka hän sittenkin saattoi tuntea olonsa iloiseksi ja

onnelliseksi.

-- Se on oppaassa, sanoi Golenishtshev tarkoittaen palazzoa, jonka

Vronski oli vuokrannut. -- Siellä on eräs ihana Tintoretto. Hänen

myöhemmältä kaudeltaan.

-- Kuulkaahan, mitä minä ajattelen! Ilma on ihana, mennään sinne ja

katsotaan taloa vielä kerran! Vronski sanoi kääntyen Annan puoleen.

-- Mielihyvin, menen heti ottamaan hatun. Sanoitteko, että on kuuma?

sanoi Anna pysähtyen ovelle ja katsoen kysyvästi Vronskiin. Ja kirkas

puna peitti taaskin hänen kasvonsa.

Vronski ymmärsi Annan katseesta, ettei hän tiennyt millaisissa

suhteissa Vronski tahtoi olla Golenishtsheviin ja että hän pelkäsi

käyttäytyneensä toisin kuin Vronski olisi tahtonut.

Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.

-- Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.

Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen,

että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna

kiiruhti toiseen huoneeseen.

Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui

omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli

ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä

sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen

sanovan jotain.

-- Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. -- Vai

olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi

hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.

-- Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi

Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä

kosketettiin, -- tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti,

minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia.

Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä.

Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin

perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.

Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen

ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti

tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään

ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän

kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä

Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi

Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan.

Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä,

sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä

hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti,

että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika

ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon

hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt

siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev

asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja

antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt

sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä.

Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei

mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei

edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.

Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla.

Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen,

Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja

onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti

ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään.

Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän

oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna

(sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä

luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan

useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan

maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna

kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle

saakka ja tarkastelivat sitä.

-- Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he

lähtivät takaisin, -- että Aleksei saa hyvän ateljeen... Sinun pitää

ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä,

sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen

ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä

mitään.

-- Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin

päin.

-- Olen aikoinani maalaillut ja nyt taas alkanut yrittää, sanoi

Vronski punastuen.

-- Hänellä on lahjoja, sanoi Anna iloisesti hymyillen. --

Minä en tietysti pysty arvioimaan. Mutta asiaan perehtyneet

taiteentuntijatkin ovat sanoneet samaa.