IV

-- Nyt tulivat! -- Tuossa ovat! -- Kumpi? -- Tuo nuorempiko? --

Katsokaa morsianta, miten on peloissaan! kuiskailtiin väkijoukossa,

kun Levin kirkon ovella otti vastaan morsiamensa ja astui hänen

kanssaan kirkkoon.

Stepan Arkadjevitsh kertoi vaimolleen viipymisen syyn, ja vieraat

kuiskailivat keskenään suut hymyssä. Levin ei huomannut ketään eikä

mitään, vaan katsoi herkeämättä morsiantaan.

Kaikki sanoivat, että Kitty oli viime päivinä rumentunut eikä ollut

vihille mennessään läheskään niin kaunis kuin tavallisesti; mutta

Levin ei sitä huomannut. Hän katsoi morsiamensa korkeaa kampausta

ja siihen kiinnitettyä pitkää, valkeaa huntua ja valkeita kukkia,

korkeapoimuista kaulusta, joka erityisen neitseellisesti peitti

hänen pitkän kaulansa sivuilta jättäen sen edestä paljaaksi. Hän

katsoi Kittyn ihastuttavan hoikkaa vartaloa, ja tämä näytti hänestä

kauniimmalta kuin koskaan, ei siitä syystä, että kukat, huntu ja

Pariisista tilattu hääpuku olisivat mitenkään lisänneet hänen

kauneuttaan, vaan siksi, että hänen suloisten kasvojensa, katseensa

ja huultensa ilme oli asun upeudesta huolimatta pysynyt yhtä

viattoman rehellisenä kuin ennenkin.

-- Minä jo luulin, että sinä aioit karata, sanoi Kitty ja hymyili

hänelle.

-- Se mitä sattui on niin tyhmää, että hävettää puhuakin siitä! sanoi

Levin punastuen ja katsahti Sergei Ivanovitshiin, joka oli tullut

hänen luokseen.

-- Mainio se sinun paitajuttusi! sanoi Sergei Ivanovitsh heilutellen

päätään ja hymyillen.

-- Niin, niin, vastasi Levin käsittämättä mistä puhuttiin.

-- No, Kostja, nyt täytyy ratkaista tärkeä asia, sanoi Stepan

Arkadjevitsh tekeytyen pelästyneen näköiseksi. -- Sinä voit nyt itse

parhaiten käsittää sen tärkeyden. Kysyvät, otetaanko aloitetut vai

aloittamattomat kynttilät. Ero on kymmenen ruplaa, lisäsi hän huulten

vetäytyessä hymyyn. -- Minä kyllä päätin jo, mutta pelkään, ettet

sinä anna suostumustasi.

Levin ymmärsi, että se oli leikkiä, mutta ei voinut hymyillä.

-- Siis miten tehdään, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat?

-- Niin, niin, aloittamattomat.

-- No, hyvä on. Kysymys on ratkaistu! sanoi Stepan Arkadjevitsh

hymyillen. -- Ihmeellistä, kuinka tyhmäksi ihminen muuttuu tuossa

tilanteessa, hän sanoi Tshirikoville, kun Levin häneen hajamielisesti

katsahdettuaan siirtyi morsiamensa luo.

-- Muista, Kitty, että asetut ensimmäisenä matolle, kuiskasi

kreivitär Nordston Kittylle.

-- Pelottaako? kysyi vanha täti Marja Dmitrijevna.

-- Eihän sinun vain ole kylmä? Sinä olet kalpea. Odotahan, kumarru

hiukan! sanoi Kittyn sisar, rouva Lvova, ja nosti kauniit,

täyteläiset käsivartensa sulavaan kaareen korjaillakseen Kittyn

tukassa olevia kukkia.

Dolly tuli myös sanomaan jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään

vaan puhkesi kyyneliin ja naurahti luonnottomasti.

Kitty katseli kaikkia yhtä poissaolevan näköisenä kuin Levinkin.

Sillä välin olivat kirkonpalvelijat laittautuneet juhlakuntoon, ja

pappi ja diakoni tulivat kirkon etuosassa olevan kateederin luo.

Pappi kääntyi Levinin puoleen ja sanoi jotain. Mutta Levin ei kuullut

sitä.

-- Ottakaa morsianta kädestä ja taluttakaa häntä, sanoi sulhaspoika

Levinille.

Levin ei pitkään aikaan tajunnut, mitä häneltä tahdottiin. Häntä

neuvottiin monesti ja aiottiin jo antaa asian mennä omalla

painollaan, sillä hän otti aina joko väärällä kädellä tai väärän

käden, kunnes viimeinkin ymmärsi, että hänen tuli asentoaan

muuttamatta ottaa morsianta oikealla kädellä kiinni tämän oikeasta

kädestä. Kun hän oli vihdoinkin tehnyt niin kuin piti, pappi

astui muutaman askeleen heidän edellään ja pysähtyi kateederin

ääreen. Omaisten ja tuttavien joukko siirtyi heidän jäljessään, ja

puheensorina peittyi laahusten kahinaan. Joku kumartui korjaamaan

morsiamen laahusta. Kirkossa syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului

sulaneen vahan tipahtelu kynttilöistä.

Pappi oli jo vanha mies, jonka hopeanharmaat hiukset jakaantuivat

hopeanvälkkeisen kalotin takaa kummallekin korvalliselle. Hän

veti pienet ryppyiset kätensä esiin hopeanvärisen, selkäpuolelta

kultaristillä kirjotun raskaan viitan alta ja alkoi lehteillä

kateederilla olevaa kirjaa. Stepan Arkadjevitsh hiipi varovasti hänen

luokseen, kuiskasi jotain ja iskien silmää Levinille meni takaisin

paikoilleen.

Pappi sytytti kaksi kukkakoristeista kynttilää pitäen niitä

kallellaan vasemmassa kädessään, niin että niistä hiljakseen

tipahteli talipisaroita, ja kääntyi morsiusparin puoleen. Pappi

oli sama, joka oli ripittänyt Levinin. Hän katsahti sulhaseen ja

morsiameen väsynein ja surullisin silmin, huoahti ja veti oikean

kätensä viittansa alta ja siunasi sillä sulhasen. Samalla tavoin,

mutta hellävaraisemmin, hän laski yhteen liitetyt sormensa Kittyn

kumartuneen pään päälle. Sitten hän antoi heille kynttilät ja

otettuaan suitsutusastian siirtyi kauemmaksi heistä.

"Onko tämä totta?" ajatteli Levin ja katsahti morsiameensa. Hän

näki Kittyn profiilin hiukan yläviistosta ja huomasi huulten ja

silmäripsien värähtelystä, että tämä tunsi hänen katseensa. Kitty ei

katsonut sivulleen, mutta hänen poimutettu kauluksensa liikahteli

kohoten lähelle pientä ruusunpunaista korvaa. Levin huomasi, että

huokaus tukahtui Kittyn rintaan ja pitkävartisen hansikkaan verhoama,

kynttilää pitelevä hento käsi vapisi.

Koko paitajupakka, myöhästyminen, tuttavien ja sukulaisten

huomautukset, hääväen rauhattomuus ja oman aseman naurettavuus --

kaikki häipyi yhtäkkiä olemattomiin ja iloinen jännitys täytti

Levinin mielen.

Kaunis ja roteva arkkidiakoni astui nopeasti esiin hopeanhohtavassa

messukasukassa, käherretyt hiukset kammattuina ohimojen ylle, ja

kohottaen tottuneeseen tapaan kahdella sormella olkanauhaansa

pysähtyi pappia vastapäätä.

"Si-u-naa pa-i-men!" kajahtivat toinen toisensa perään verkkaisesti

juhlalliset sävelet, jotka saivat ilman väräjämään.

"Siunattu meidän Jumalamme nyt ja aina, iankaikkisesta

iankaikkiseen", vastasi pappivanhus nöyrästi laulaen, lehteillen

yhä kirjaansa, ja näkymättömistä kajahti herkkänä ja laveana

kuoron täyteläinen sävelvuo, joka täytti koko kirkon ikkunoista

kattoholveihin saakka, kasvoi, pysähtyi hetkeksi ja häipyi hiljalleen.

Luettiin, kuten aina, rukoukset korkeimmasta rauhasta ja

pelastuksesta, synodista ja hallitsijasta; rukoiltiin myös tänään

yhteen liitettävien Jumalan palvelijain Konstantinin ja Jekaterinan

puolesta.

"Herra, joka lähetit heille rakkauden yltäkylläisyyden ja rauhan ja

avun, Sinua rukoilemme", humahteli koko kirkko arkkidiakonin äänestä.

Levin kuunteli sanoja, ja ne ihmetyttivät häntä. "Kuinka ovat

arvanneetkin, että apua, juuri apua tarvitsen?" ajatteli hän

muistellen omaa pelkoaan ja epäilyksiään. "Mitä minä tiedän? Mihin

minä kykenen tässä hirveässä asiassa ilman apua?" mietti hän. "Juuri

apua minä tarvitsen."

Kun diakoni oli lopettanut laulurukoukset, kääntyi pappi kirja

kädessä vihittävien puoleen.

"Iankaikkinen Jumala joka olet yhdistänyt läsnä olleet", luki hän

lempeällä, laulavalla äänellä, "ja asettanut heille rikkomattoman

rakkaudenliiton, siunannut Iisakin ja Rebekkan ja tehnyt heidän

perillisilleen pyhän lupauksen jälkeen: siunaa Itse näitä

palvelijoitasi, Konstantinia ja Jekaterinaa, ja johdata heitä

kaikkiin hyviin töihin. Sinulle armolliselle ja ihmisiä rakastavalle

Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, kohotamme kiitoksemme

nyt ja aina, iankaikkisesti iankaikkiseen." "Aamen", värisytti taas

ilmaa näkymätön kuoro.

"Yhdistänyt erillään olleet ja asettanut rakkaudenliiton -- miten

syvälliset ja tämän hetken tunteita vastaavat sanat!" Levin ajatteli.

"Tunteekohan hän samaa kuin minä?"

Hän katsahti sivulle ja kohtasi Kittyn katseen.

Kittyn ilmeestä hän päätteli tämän ajattelevan samaa kuin hänkin.

Mutta niin ei ollut. Kitty ei juuri ymmärtänyt outoja kirkkokielen

sanoja eikä edes kuunnellut niitä vihkimisen aikana. Kitty ei voinut

kuunnella eikä käsittää niitä, niin voimakas oli se ainoa tunne,

joka tulvi hänen mielessään yhä kasvaen. Se oli iloa kaiken sen

toteutumisesta, mikä jo puolitoista kuukautta sitten oli tullut

todeksi hänen sielussaan ja joka noiden kuuden viikon aikana oli

ilahduttanut ja kiduttanut häntä. Jo sinä päivänä, jolloin hän

ruskea puku yllään oli sanaakaan sanomatta mennyt Levinin luo ja

antautunut tämän syliin Arbatilla[6] sijaitsevan kotinsa salissa,

-- sinä päivänä hänen sielunsa oli täysin irtaantunut entisestä

elämästä ja aloittanut kokonaan uuden, ennen tuntemattoman elämän,

vaikka todellisuudessa vanha elämä oli yhä jatkunut. Nuo kuusi

viikkoa olivat olleet hänen elämänsä onnellisin ja kiduttavin

ajanjakso. Koko hänen elämänsä ja kaikki hänen toiveensa olivat

keskittyneet tuohon hänelle vielä käsittämättömään mieheen, johon

häntä sitoi jokin vieläkin käsittämättömämpi, milloin lähentävä,

milloin etäännyttävä tunne, mutta hänen oli yhä täytynyt elää entisen

elämänsä olosuhteissa. Vanhaa elämäänsä jatkaessaan hän kauhisteli

uutta, ylitsepääsemätöntä välinpitämättömyyttään kaikkea entistä

kohtaan. Hän oli välinpitämätön entisiä tavaroitaan, tottumuksiaan

ja jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat rakastaneet ja yhä

rakastivat häntä: äitiä, joka oli kovin pahoillaan moisesta

välinpitämättömyydestä, ja herttaista, hellää isää, joka ennen oli

ollut hänelle rakkain olento maan päällä. Väliin hän oli kauhistellut

välinpitämättömyyttään, väliin iloinnut siitä tunteesta, joka oli

tuon välinpitämättömyyden syynä. Hän ei osannut ajatella eikä toivoa

mitään, mikä ei koskenut elämää tuon miehen kanssa; mutta tuota

uutta elämää ei vielä ollut, eikä hän voinut edes selvästi kuvitella

sitä mielessään. Kaikki oli vain odotusta, uuden ja tuntemattoman

herättämää jännitystä ja iloa. Nyt odotus, epätietoisuus ja

itsesoimauksen tunne entisestä luopumisen vuoksi oli viimein

loppumassa ja uusi elämänvaihe alkamassa. Uuden elämän outous ei

pelottanut häntä; ja pelottipa tai ei, -- hänen sielussaan se oli

tullut todeksi jo kuusi viikkoa sitten, ja nyt vain pyhitettiin se,

mikä sisäisesti oli jo tapahtunut.

Kääntyen jälleen vihittävien puoleen pappi otti Kittyn pienen

sormuksen, joka vaivoin pysyi hänen hyppysissään, ja saatuaan Levinin

käden painoi sormuksen hänen sormensa päähän. "Kihlataan Jumalan

palvelija Konstantin Jumalan palvelijattaren Jekaterinan kanssa."

Ja pistäen Levinin ison sormuksen Kittyn pieneen, punertavaan ja

liikuttavan hentoon sormeen pappi toisti saman lauseen.

Vihittävät koettivat useamman kerran arvata, mitä heidän oli tehtävä,

mutta erehtyivät joka kerta, ja pappi koetti kuiskauksilla auttaa

heitä. Kun hän oli viimein saanut heidät tekemään niin kuin pitikin

ja siunannut heidät sormuksilla, hän antoi taas Kittylle ison

ja Levinille pienen sormuksen. Mutta he sekaantuivat taaskin ja

vaihtoivat kahdesti sormusta kädestä käteen, eikä asia sittenkään

sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Dolly, Tshirikov ja Stepan Arkadjevitsh astuivat esiin auttaakseen

heitä. Sekaannus sai aikaan pientä hämminkiä, kuisketta ja

hymyilyä, mutta juhlallisen liikuttunut ilme vihittävien kasvoilla

ei muuttunut. Päinvastoin he näyttivät vielä vakavammilta ja

juhlallisemmilta kuin ennen, ja hymy, joka väreili Stepan

Arkadjevitshin huulilla, kun hän kuiskasi, että kumpikin panisi nyt

sormeensa oman sormuksensa, hyytyi väkisinkin jo alkuunsa. Hänestä

tuntui, että pieninkin hymy loukkaisi heitä.

"Sinä Herra, joka jo alussa miehen ja vaimon luonut olet", luki

pappi sormusten vaihdon jälkeen, "ja vaimon miehelle antanut olet

avuksi ja ihmissuvun synnyttäjäksi; Herra, meidän Jumalamme, joka

totuuden palvelijasi lähettänyt olet ja lupauksesi antanut meidän

isillemme, Sinun orjillesi ja valituillesi suvusta sukuun: ota

suojaasi palvelijasi Konstantin ja palvelijattaresi Jekaterina ja

lujita heidän liittonsa uskossa ja yksimielisyydessä ja totuudessa ja

rakkaudessa..."

Levin tunsi yhä selvemmin, että kaikki hänen ajatuksensa

avioliitosta ja siihen liittyvät tulevaisuuden haaveet olivat

pelkkää lapsellisuutta ja että se olikin jotain sellaista, mitä hän

ei tähän asti ollut ymmärtänyt ja ymmärsi vielä vähemmän nyt, kun

se paraikaa toteutui hänen elämässään. Hänen rintansa vavahteli yhä

voimakkaammin, ja silmiin kihosi itsepintaisia kyyneleitä.

V

Kirkossa oli koko Moskova, niin sukulaiset kuin tuttavatkin.

Vihkitoimituksen aikanakin kirkon sokaisevan valaistuksen

keskeltä kuului koreasti pukeutuneiden naisten ja tyttöjen ja

valkosolmukkeisten, hännystakkisten ja virkapukuisten miesten

säädyllisen hiljaista puheensorinaa. Enimmäkseen sitä pitivät yllä

miehet, naiset taas olivat täysin uppoutuneet seuraamaan toimitusta,

joka oli heistä aina yhtä liikuttava.

Lähinnä morsianta seisovassa ryhmässä olivat Kittyn molemmat sisaret:

vanhin sisar Dolly ja äskettäin ulkomailta saapunut kaunotar Lvova.

-- Miksi Mary on tullut liilassa puvussa häihin? Sehän on melkein

kuin olisi mustissa, huomautti rouva Korsunskaja.

-- Hänen kasvojensa värille se on ainoa pelastus... vastasi

Drubetskaja. -- Minua ihmetyttää, miksi häät pidetään illalla. Sehän

on kuin kauppiassäädyssä...

-- Se on niin kaunista. Minunkin hääni olivat illalla, vastasi

Korsunskaja ja huokasi muistaessaan, miten sievä hän oli ollut sinä

päivänä, miten hullunkurisen rakastunut hänen miehensä oli silloin

ollut ja miten nyt kaikki oli toisin.

-- Sanotaan, että se, joka on yli kymmenen kertaa sulhaspoikana, ei

joudu naimisiin; minä olisin nyt tahtonut päästä kymmenennen kerran

sulhaspojaksi saadakseni itseni vakuutukseen, mutta paikka oli jo

varattu, puheli kreivi Sinjavin sievälle ruhtinatar Tsharskajalle,

jolla oli hänen suhteensa erinäisiä toiveita.

Nuori ruhtinatar vain hymyili vastaukseksi. Hän katseli Kittyä

pohtien, milloin hän mahtaisi olla kreivi Sinjavinin kanssa tuossa

samassa tilanteessa ja kuinka hän silloin muistuttaisi sulhastaan

tämän äsken sanomasta sutkautuksesta.

Nuori Shtsherbatski kertoi vanhalle hovineiti Nikolajevnalle, että

aikoi asettaa kruunun Kittyn chignon-tukkalaitteelle, jotta Kitty

tulisi onnelliseksi.

-- Ei olisi pitänyt laittaa koko "chignonia", vastasi hovineiti,

joka oli jo kauan sitten päättänyt, että jos se vanha leskimies,

joka hänellä oli tähtäimessään, naisi hänet, niin pidettäisiin mitä

yksinkertaisimmat häät. -- Minä en pidä mistään koreilusta.

Sergei Ivanovitsh puheli Darja Dmitrijevnan kanssa ja vakuutti

hänelle leikkiä laskien, että häämatkalle lähtö heti vihkimisen

jälkeen on tullut tavaksi sen vuoksi, että avioliittoon astuneiden on

aina aluksi hieman paha olla.

-- Katsokaahan Kittyä. Veljenne voi olla ylpeä hänestä. Eikö teidän

käy kateeksi?

-- Minä olen sen kaiken jo kokenut, Darja Dmitrijevna, vastasi hän,

ja hänen kasvonsa saivat äkkiä surullisen ja vakavan ilmeen.

Stepan Arkadjevitsh esitti hiljaa kälylleen jotain sanaleikkiään.

-- Täytyypä korjata kruunua, sanoi tämä kuuntelematta häntä.

-- Vahinko, että Kitty on niin kovasti rumentunut, huomautti

kreivitär Nordston rouva Lvovalle. -- Mutta Levin ei sittenkään ole

edes hänen sormensa arvoinen. Vai mitä te ajattelette?

-- Minä pidän hänestä, enkä suinkaan vain sen vuoksi, että hän on

tuleva lankoni, vastasi rouva Lvova. -- Katsokaahan hänen ryhtiään!

On niin vaikea käyttäytyä hyvin tuossa tilanteessa... ettei

näyttäisi naurettavalta. Mutta hän ei ole naurettava eikä jäykkä, hän

on liikuttunut.

-- Tiesittekö odottaa tätä?

-- Kyllä hiukan. Kitty on aina pitänyt hänestä.

-- Katsotaanpa, kumpi heistä ensin astuu matolle. Minä sanoin siitä

Kittylle.

-- Vähät siitä. Me olemme kaikki nöyriä aviovaimoja. Se on

rotuominaisuus.

-- Minäpä kiiruhdin tahallani ennen Vasilia. Entä te, Dolly?

Dolly seisoi heidän vieressään ja kuuli heidän puheensa, mutta

ei vastannut. Hän oli syvän liikutuksen vallassa. Hänen silmänsä

olivat kyynelissä, eikä hän olisi osannut sanoa mitään itkuun

purskahtamatta. Hän iloitsi Kittyn ja Levinin onnesta; palaten

ajatuksissaan omiin häihinsä hän loi katseensa säteilevään Stepan

Arkadjevitshiin, unohti kaiken nykyisen ja muisti vain ensimmäisen

viattoman rakkautensa. Eikä hän muistanut ainoastaan itseään, vaan

kaikkia läheisiä naisystäviään ja -tuttaviaan; hän muisti heidät

tuona elämänsä ainoana juhlahetkenä, jolloin he, kuten Kitty nyt,

olivat seisseet alttarin edessä sydän täynnä rakkautta, toivoa ja

jännitystä, ja luopuneet entisestä elämästään lähteäkseen salattua

tulevaisuutta koti. Hänen mieleensä muistuneiden morsianten joukossa

oli myös suloinen Anna, jonka suunnitellusta avioerosta hän oli

äskettäin saanut yksityiskohtaisia tietoja. Hänkin oli yhtä puhtaana

seissyt morsiushunnussaan, pomeranssinkukat hiuksissa. Entä nyt...

"Kauhean kummallista", hän sanoi itsekseen.

Sisarten, ystävättärien ja sukulaisten lisäksi toimituksen kulkua

tarkkailivat muutkin: aivan vieraat naiset, joita kirkossa oli

paljon, seurasivat henkeään pidättäen sulhasen ja morsiamen

pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Välinpitämättömien miesten

leikilliset syrjähuomautukset he jättivät harmistuneina vastauksetta

tai kokonaan huomiotta.

-- Minkähän tähden tuo noin itkee? Vai naitetaanko väkisin?

-- Väkisin noin komealle miehelle! Onko se ruhtinas vai...?

-- Tuo on kai morsiamen sisar, tuo, jolla on valkea silkkileninki.

Kuulehan diakonia, miten tuo pauhaa: "Ja miestänsä peljätköön."

-- Onko se tshudovalaisia[7]?

-- Ei, synodilaisia kuuluu olevan.

-- Minä tuossa taannoin juttelin lakeijan kanssa. Sulhanen kuuluu

heti vievän morsiamen perintömailleen. Kuulemma niin rikas että

hirvittää. Siksi ne tytön sille naittavatkin.

-- Mikäpä siinä, sievä pari.

-- Muistatteko, Marja Vasiljevna, kun väititte, etteivät kranuliinit

törrötä levällään? Katsokaahan tuota rouvaa, kuuluu olevan

lähettilään puoliso, millaiset rynkyt sillä on... Niinpäs on kuin

minä sanoin.

-- Hellanlettas, mikä kullannuppu tuo morsian, kuin mikäkin karitsa!

Sanokaa mitä hyvänsä, sääliksi käy.

Niin puhelivat vieraat naiset, joita oli päässyt joukoittain

pujahtamaan kirkkoon seuraamaan häitä.