Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti
valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua
keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja
tukistellen ristikkojen läpi sisään.
Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet
pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten
seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan.
Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja
seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella
ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli
jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki
kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien
koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea,
lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona,
alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja
messukasukat -- kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon
oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden,
virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden
ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja
vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon
lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe
hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja
morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa
ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka
liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka
oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi
vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat
joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.
Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä
myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli
alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli
syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset
ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko
sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.
Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut
värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli
kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas
ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin
vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo
kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin
sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs
naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo
oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat
äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs
sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa
Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä
morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan.
Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan
sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen
ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.
Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut
yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia,
ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei
näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana
takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan
Arkadjevitshilta käsillään huitoen:
-- Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?
-- Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi
hymyillen. -- Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.
-- Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. -- Ja nämä
järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli
katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. -- Ja entä jos tavarat
onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.
-- Silloin sinun on pantava minun paitani.
-- Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.
-- Täytyy välttää koomisuutta... Odotahan vähän, kyllä kaikki
setviytyy.
Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli
Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun
mitä tarvittiin.
-- Entä paita! oli Levin huudahtanut.
-- Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.
Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan -- saatuaan
käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta
nuorten piti hääiltana lähteä maalle -- oli tehnyt käskyn mukaan
ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas
paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien
kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija
oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli
sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty
hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin,
sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli
lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin
kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa
häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä
vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.
Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään
huoneeseen paita sylissä.
-- Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän
sanoi.
Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää
pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.
-- Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti
hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. -- Setviytyy, kyllä
kaikki setviytyy... kuuletko sinä.