II

Hääpäivänä Levin ei vanhan tavan mukaan -- vanha ruhtinatar ja

Dolly pitivät tiukasti huolta kaikkien tapojen noudattamisesta

-- saanut nähdä morsiantaan. Hän söi päivällistä hotellissaan

kolmen sattumalta yhteen osuneen vanhanpojan seurassa. Ne olivat

Levinin velipuoli Sergei Ivanovitsh Koznyshev, Levinin entinen

ylioppilastoveri, nykyään luonnontieteen professori Katavasov,

jonka Levin oli tavannut kadulla ja tuonut hotelliin, sekä

Tshirikov, sulhaspoika, moskovalainen rauhantuomari ja Levinin

karhunmetsästystoveri. Päivällisillä oli hyvin hauskaa. Sergei

Ivanovitsh oli mitä parhaimmalla tuulella. Häntä huvitti suuresti

Katavasovin eriskummallinen käytös, ja Katavasov, joka tunsi että

hänen erikoislaatuisuuttaan osattiin täällä pitää oikeassa arvossa,

keikaroi sillä. Tsirikov piti iloisin ja hyväntahtoisin huomautuksin

keskustelua yllä.

-- Niin, meidän ystävämme Konstantin Dmitritsh oli kovin lahjakas

nuori mies, puhui Katavasov venytellen sanojaan samoin kuin luentoa

pitäessään. -- Minä puhun menneistä ajoista, sillä häntä ei enää ole.

Tiedettäkin hän rakasti silloin yliopistossa lähtiessään ja harrasti

kaikkea inhimillistä. Mutta nyt on hän valjastanut puolet lahjoistaan

itsepetokseen ja toisen puolen puolustamaan tuota petosta.

-- Pahempaa avioliiton vihollista kuin te en ole vielä nähnyt, Sergei

Ivanovitsh sanoi.

-- En minä ole sen vihollinen. Minä olen vain työnjaon kannattaja.

Ihmiset, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta, tehkööt ihmisiä; toiset

taas toimikoot heidän valistuksekseen ja onnekseen. Niin minä sen

asian ymmärrän. On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita sekoittamaan

nämä ammatit yhteen; minä en kuulu heihin.

-- Kuinka minä riemastunkaan, kun saan kuulla teidän rakastuneen!

Levin sanoi. -- Muistakaa kutsua minut häihinne.

-- Minä olen jo rakastunut.

-- Niin, mustekaloihin. Tiedätkö, Levin sanoi veljelleen, -- että

Mihail Semjonitsh kirjoittaa teosta mustekalojen ruoasta...

-- Älkäähän sotkeko! Samantekevää, mistä minä kirjoitan. Mutta

asianlaita on niin, että minä tosiaankin rakastan mustekaloja.

-- Eihän se estä rakastamasta myös vaimoa.

-- Se ei kyllä estä, mutta vaimo estää.

-- Miten niin?

-- Saattepa nähdä. Tekin pidätte maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja

metsästyksestä; saattepa nähdä!

-- Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on

aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.

-- No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.

-- Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Saat jo edeltä käsin

sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.

Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä

niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon

ilosta.

-- Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä.

Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä

taas metsälle, yllytti Tshirikov.

Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa

saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut

mitään.

-- Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia

sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on

kuitenkin sääli vapautta.

-- Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin

sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.

-- Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan

nauruun.

-- No, ikkuna on vielä auki... Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu

olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden

junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.

-- Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, -- en löydä sisimmästäni

harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.

-- Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä

sieltä mitään, sanoi Katavasov. -- Odottakaahan, kunnes hiukan

selviätte, sitten löydätte!

-- Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että

tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani")

ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani...

Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.

-- Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. -- No niin, nostetaan malja

sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen

haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista

ole maan päällä nähty.

Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.

Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja

kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa

menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan.

"Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja

toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin

sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"

"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja

tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen

kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi

omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea

kohtaan.

"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni

vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?"

hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin

mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa."

Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli

mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi

ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei

Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.

Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän

epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen

kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän

ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!"

Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin

ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.

Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli

palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien

selustoilla ja lattialla.

-- Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. --

Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut,

väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn

läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä...

-- Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.

-- Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.

-- Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun

palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla

synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.

-- Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo

äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti

silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan,

ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään,

mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen

epäilyksistään. -- Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian

myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.

-- Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?

-- Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla

ajattelematta... etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut

suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä

olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua...

Jos... on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä

silmiin. -- Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat;

eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus...

-- Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, -- tahdotko sinä siis

perua kaiken?

-- Kyllä, jollet sinä rakasta minua.

-- Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta

Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa.

Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä.

-- Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?

-- Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit

rakastaa minua?

-- Hyvä Jumala, mitä minä voin?... sanoi Kitty ja purskahti itkemään.

-- Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen

eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.

Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he

olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut

Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten

kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli

sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja

tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja

se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar

tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat

vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean

puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin

kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että

Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.

-- Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle... Minä

olen miettinyt mikä kenellekin sopii.

Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän

puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty

pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.

-- Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on

ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi,

sanoi ruhtinatar Levinille. -- Mene, mene, mene vain kotiisi,

rakkaani.

Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta

kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna

ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan

siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja

Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu

ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva

kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja

toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin...

Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää.

Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.

Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh

asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti

pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet

lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti;

Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi

taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.

-- No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja

jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja

lähettäisi sitten vaunut sinne.

-- Miksei, varsin mielelläni.

-- Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi

Stepan Arkadjevitsh.

-- Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.