I
Ruhtinatar Shtsherbatskajan mielestä oli mahdotonta viettää häitä
ennen paastoa, koska puoletkaan myötäjäisistä ei olisi ehtinyt
valmiiksi. Mutta hän ei voinut kieltää, että paaston jälkeen oli
vähän liian myöhäistä, varsinkin kun ruhtinaan vanha täti oli hyvin
sairaana ja saattoi pian kuolla, ja siinä tapauksessa suruaika olisi
pakottanut lykkäämään häitä vielä kauemmaksi. Sen vuoksi ruhtinatar
päätti jakaa myötäjäiset kahteen osaan, suurempiin ja pienempiin
myötäjäisiin, ja suostui järjestämään häät ennen paastoa. Hän
päätti valmistaa vain pienemmän osan myötäjäisistä häihin mennessä
ja lähettää loput myöhemmin ja oli suorastaan vihainen Levinille,
kun tämä ei osannut vakavasti vastata, suostuiko hän siihen vai ei.
Tällainen jako sopi hyvin siksikin, että nuoret olivat päättäneet
heti häiden jälkeen matkustaa maalle, missä suurempiin myötäjäisiin
kuuluvat tavarat eivät olleet niin välttämättömiä.
Levin oli edelleen yhtä hullaantunut ja uskoi, että hän ja hänen
onnensa oli kaiken olevaisen ainoa tarkoitus ja päämäärä, ettei
hänen tarvinnut ajatella mitään eikä huolehtia mistään ja että
muut tekivät hänen puolestaan kaiken. Hänellä ei ollut edes
mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai -tavoitteita, hän jätti
kaiken muitten ratkaistavaksi tietäen kaiken käyvän hyvin. Hänen
velipuolensa Sergei Ivanovitsh Stepan Arkadjevitsh ja vanha
ruhtinatar ohjasivat häntä neuvoen, mitä hänen tuli tehdä, ja hän
teki niin kuin neuvottiin. Sergei Ivanovitsh oli lainannut hänelle
rahaa, ruhtinatar oli neuvonut matkustamaan pois Moskovasta häitten
jälkeen. Stepan Arkadjevitsh oli kehottanut lähtemään ulkomaille.
Hän oli suostuvainen kaikkeen. "Tehkää niin kuin tahdotte, jos se
teitä huvittaa. Minä olen onnellinen eikä minun onneni voi siitä
lisääntyä eikä vähentyä", ajatteli hän. Kun hän oli kertonut Kittylle
Stepan Arkadjevitshin kehottaneen heitä lähtemään ulkomaille, hän
kummastui suuresti, kun ei Kitty ollutkaan suostuvainen siihen, vaan
esitti joitakin omia suunnitelmiaan heidän tulevasta elämästään.
Kitty tiesi, että Levinillä oli maalla oma työnsä, josta hän piti.
Levin näki, ettei Kitty ymmärtänyt sitä eikä edes tahtonut ymmärtää;
mutta se ei estänyt tätä pitämästä tuota työtä kovin tärkeänä. Kitty
tiesi, että heidän kotinsa tulisi olemaan maalla, eikä tahtonut
lähteä ulkomaille, jossa he eivät tulisi asumaan, vaan sinne missä
tuleva koti oli. Tuo selvä suunnitelma ihmetytti Leviniä. Mutta koska
hänestä asialla ei ollut väliä, hän pyysi heti Stepan Arkadjevitshia
-- ikään kuin se olisi kuulunut hänen tehtäviinsä -- menemään maalle
ja laittamaan kaiken kuntoon oman hyvän makunsa mukaan.
-- Kuulepas, sanoi Stepan Arkadjevitsh palattuaan maalta, jossa hän
oli järjestänyt kaiken kuntoon nuorenparin tuloa varten, -- onko
sinulla todistusta siitä, että olet ollut ripillä?
-- Ei ole. Entä sitten?
-- Ilman sitä ei pääse vihille.
-- Aijaijai! huudahti Levin. -- Minähän en ole paastonnut luullakseni
yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.
-- Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, -- ja
sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.
-- Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.
Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota
ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse
uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin
menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja
hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan
mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi
pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän
voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan
Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti,
ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.
-- Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan
ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.
Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää
nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan
uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin
kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli
aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä
tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta
huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen
aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei
kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä,
että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa
kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen
suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena,
häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että
hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja
mikä siis oli valheellista ja pahaa.
Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti
antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen
näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää
ja -- estääkseen itseään arvostelemasta niitä -- koetti olla
kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja
muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä
hänen seistessään toimettomana kirkossa.
Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla
kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi
tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan
kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.
Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja
kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.
Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta
yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja
alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa
toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain
"raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt
pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi
omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan
diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät",
ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä
nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään
puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja
kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin
muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten
punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki
ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata
selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. --
Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään
ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän.
"Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta.
"Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."
Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään
käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin
ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon
kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas
esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli
Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja
kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan,
käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta
ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille
hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki
syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.
-- Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän
synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. --
Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa?
jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä
ristiin epitrakiilinsa alle.
-- Minä olen epäillyt... ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä,
joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.
Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja
sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan
o-äänteet selvästi ääntäen:
-- Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta
meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä
erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä
välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.
-- Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein
aina epäilyksen tilassa.
-- Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi
äskeiset sanansa. -- Mitä te pääasiallisesti epäilette?
-- Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin,
sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta.
Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.
-- Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi
hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.
-- Kuinka te voitte epäillä Luojan olemassaoloa, kun te näette hänen
luomakuntansa? jatkoi pappi sujuvaan tapaansa. -- Kuka on tähdittänyt
taivaankannen? Kuka on antanut maalle sen kauneuden? Kuinka voi
ajatellakaan, ettei Luojaa olisi? hän sanoi katsahtaen kysyvästi
Leviniin.
Levin tunsi, että olisi sopimatonta ruveta filosofisiin väittelyihin
papin kanssa, ja vastasi tämän kysymykseen sanoen vain:
-- En tiedä.
-- Ettekö tiedä? No, kuinka te sitten voitte epäillä, kun Jumala on
kaiken tehnyt? sanoi pappi katsoen Leviniin iloisesti ymmällään.
-- Minä en ymmärrä mitään, sanoi Levin punastuen ja tuntien, että
hänen sanansa olivat tyhmät ja etteivät ne sellaisessa tilanteessa
voineet muuta ollakaan.
-- Rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää häneltä voimaa. Pyhillä isilläkin on
ollut epäilyksen hetkiä ja he ovat pyytäneet Jumalalta vahvistusta
uskolleen. Perkeleellä on suuri voima eikä meidän pidä antautua sen
valtaan. Rukoilkaa voimaa, rukoilkaa, toisti pappi nopeasti.
Hän vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain.
-- Olen kuullut, että aiotte mennä avioliittoon seurakuntalaiseni ja
rippilapseni, ruhtinas Shtsherbatskin tyttären, kanssa? lisäsi hän
hymyillen. -- Ihana neitonen!
-- Niin, vastasi Levin punastuen papin puolesta. "Miksi hän
tuollaista kyselee ripillä?" ajatteli hän.
Ja ikään kuin vastaten hänen ajatukseensa pappi sanoi hänelle:
-- Te aiotte avioliittoon, ja Jumala voi lahjoittaa teille
perillisiä, eikö niin? Mutta millaisen kasvatuksen te voitte antaa
pienokaisillenne, jollette voita itsessänne saatanan viettelystä,
joka vetää teitä epäuskoon? hän sanoi lempeästi nuhdellen.
-- Jos rakastatte lastanne, te toivotte sille muutakin hyvää kuin
pelkkää rikkautta, ylellisyyttä ja kunniaa: te toivotte totuuden
valoa hänen pelastuksekseen ja henkiseksi valistuksekseen. Eikö niin?
Mitä te vastaatte, kun viaton pienokainen kysyy teiltä: "Isä, kuka on
luonut kaiken, mikä minua tässä maailmassa viehättää: maan, veden,
auringon, kukat ja ruohon?" Vastaatteko te hänelle: "En tiedä"? Te
ette voi olla tietämättä sitä, koska Jumala suuressa armossaan on
ilmoittanut sen meille. Tai lapsenne kysyy teiltä: "Mikä odottaa
minua haudantakaisessa elämässä?" Mitä te sanotte hänelle, kun ette
mitään tiedä? Mitä te voitte vastata hänelle? Jätättekö te hänet
maailman ja saatanan houkutusten valtaan? Ettehän toki! hän sanoi ja
vaikeni katsellen Leviniin pää kallellaan, lempein, hyväntahtoisin
silmin.
Levin oli vaiti -- ei siksi, ettei hän olisi halunnut väittää
vastaan, vaan siksi, ettei kukaan ollut tehnyt hänelle sellaisia
kysymyksiä; ja ennen kuin hänen pienokaisensa ehtisivät sellaisia
kysymyksiä tekemään, hänellä olisi kyllin aikaa miettiä vastausta.
-- Te astutte siihen elämänvaiheeseen, jolloin täytyy valita tie
ja pysyä sillä. Rukoilkaa, että Jumala hyvyydessään auttaisi ja
armahtaisi teitä, lopetti pappi. -- Herramme ja Jumalamme Jeesus
Kristus suuren ihmisrakkautensa armossa ja laupeudessa antakoon
sinulle... ja lopetettuaan synninpäästörukouksen pappi siunasi hänet
ja päästi menemään.
Kun Levin sinä päivänä palasi asuntoonsa, oli hänellä iloinen
tunne siitä, että oli selvinnyt nolosta tilanteesta joutumatta
valehtelemaan. Sitä paitsi hänellä oli sellainen hämärä mielikuva,
ettei se, mitä tuo hyvä ja kiltti ukko oli puhunut, ollut lainkaan
niin tyhmää kuin hän ensin oli luullut ja että siinä oli jotain, joka
vaati selvittämistä.
"Ei tietenkään nyt", ajatteli Levin, "vaan joskus toiste." Levin
tunsi nyt entistä varmemmin, että hänen sielussaan oli jotain
epäselvää ja sameaa ja että hän uskontoon nähden oli juuri
sentapaisella kannalla, joka niin hermostutti häntä muissa ja jonka
vuoksi hän oli soimannut ystäväänsä Svijazhskia.
Viettäessään morsiamensa kanssa sen päivän iltaa Dollyn luona
Levin oli erityisen iloinen ja selitti Stepan Arkadjevitshille
innostustaan sanoen, että hänellä oli yhtä hauskaa kuin koiralla,
jota on opetettu hyppäämään vanteen läpi ja joka siltä vaaditun asian
viimein ymmärrettyään ja sen suoritettuaan vinkuu riemusta ja hyppii
häntäänsä heiluttaen pöydille ja ikkunalaudoille.