Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut
sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman
välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo
Varja oli hänen huoneessaan.
-- Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, -- minä ammuin
itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin
kaikille. Muu olisi kauhean noloa.
Mitään vastaamatta Varja kumartui hänen puoleensa ja katsahti
iloisesti hymyillen häntä kasvoihin. Sairaan silmät olivat kirkkaat,
niissä ei ollut kuumeen kiiltoa, mutta niiden ilme oli ankara.
-- No Luojan kiitos! sanoi Varja. -- Koskeeko sinuun?
-- Hiukan tuohon. Vronski osoitti rintaansa.
-- Annahan kun vaihdan siteen.
Vronski puristi leveät leukapielensä yhteen ja katsoi äänettömänä
kälyynsä tämän sitoessa haavaa. Kun side oli valmis, Vronski sanoi:
-- Minä en houraile. Ole hyvä ja huolehdi siitä, ettei kukaan
lörpöttele minun ampuneen itseäni tahallani.
-- Eihän kukaan niin sanokaan. Toivon vain, ettet sinä toiste
enää tee sellaista tapaturmaa itsellesi, Varja sanoi kysyvä hymy
kasvoillaan.
-- Luultavasti en, vaikka parempi olisi... Ja hän hymyili synkästi.
Huolimatta noista sanoista ja hymystä, jotka niin pelästyttivät
Varjaa, kuumeen mentyä ohi ja voimien palatessa Vronski tunsi
kokonaan päässeensä osasta suruaan. Hän oli tällä teollaan ikään
kuin huuhtonut pois entisen häpeänsä ja alennuksensa. Hän saattoi
nyt tyynesti ajatella Aleksei Aleksandrovitshia. Hän tunnusti tämän
jalouden eikä enää tuntenut sen alentavan häntä itseään. Hänen
elämänsä oli sitä paitsi taas palannut entiseen uomaansa. Hän saattoi
nyt taas katsoa ihmisiä silmiin tuntematta häpeää ja elää omien
tottumustensa mukaan. Vain erästä asiaa hän ei saanut mielestään,
vaikka alinomaa taistelikin sitä tunnetta vastaan: lähes epätoivoista
murhettaan Annan menettämisen johdosta. Hän oli lujasti päättänyt
sydämessään, että nyt, kun hän oli vapautunut syyllisyydestään
Kareninin suhteen, hänen oli myös luovuttava Annasta ja varottava
enää koskaan asettumasta katuvan vaimon ja hänen miehensä väliin.
Mutta hän ei saanut nyhdetyksi sydämestään menetetyn rakkauden
jättämää haikeutta eikä voinut pyyhkiä muististaan niitä onnen
hetkiä, joita hänellä oli Annan kanssa ollut ja joiden arvoa hän ei
silloin ollut ymmärtänyt, mutta jotka nyt ihanuudellaan kiehtoivat
hänen mieltään.
Serpuhovskoi keksi hänelle nimityksen Tashkentiin, ja Vronski suostui
siihen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta mitä lähemmäksi lähdön
hetki tuli, sitä raskaammalta hänestä tuntui tuo velvollisuuden
vaatima uhri.
Haava oli parantunut ja hän valmistautui lähtemään Tashkentiin.
"Kun saisin edes kerran nähdä hänet, niin hautautuisin sinne
kuolemaan", hän ajatteli ja ilmaisi tuon ajatuksensa Betsylle
jäähyväisvierailulla käydessään. Betsy kävi Annan luona hänen
lähettinään ja toi Annalta kieltävän vastauksen.
"Sen parempi", Vronski ajatteli tuon tiedon saatuaan. "Se oli
heikkous, joka olisi tuhonnut viimeisetkin voimani."
Seuraavana päivänä Betsy tuli itse aamulla hänen luokseen ja
kertoi saaneensa Oblonskilta varman tiedon siitä, että Aleksei
Aleksandrovitsh oli suostunut avioeroon, joten siis Vronski voisi
tavata Annaa.
Huolehtimatta edes Betsyn saattamisesta ulos, kaikki päätöksensä
unohtaen, muistamatta kysyä, koska sopi mennä ja oliko Karenin itse
kotona, Vronski lähti heti Annan luo. Hän juoksi portaita ylös
mitään näkemättä ja astui edelleen lähes juosten Annan huoneeseen.
Ajattelematta ja katsomatta oliko huoneessa muita hän sulki Annan
syliinsä ja peitti tämän kasvot, kädet ja kaulan suudelmin.
Anna oli valmistautunut tuota hetkeä varten ja miettinyt mitä
sanoisi, mutta ei ehtinytkään sanoa mitään. Vronskin intohimo valtasi
hänetkin. Hän oli aikonut rauhoitella miestä ja itseään, mutta nyt se
oli myöhäistä. Hän oli joutunut saman tunteen valtaan. Hänen huulensa
vapisivat, niin ettei hän pitkään aikaan osannut sanoa mitään.
-- Niin, sinä olet valloittanut minut ja minä olen sinun, Anna sai
viimein sanottua painaen hänen käsiään rintaansa vasten.
-- Niin täytyi käydä! Vronski sanoi. -- Ja niin tulee olemaan niin
kauan kuin me elämme. Minä tiedän sen nyt.
-- Se on totta, Anna sanoi kalveten yhä enemmän ja hyväillen Vronskin
päätä, -- vaikka tässä onkin jotain kamalaa kaiken sen jälkeen, mitä
on tapahtunut.
-- Kaikki menee ohi, kaikki unohtuu, ja meidän onnellamme ei ole
rajoja. Jos meidän rakkautemme voisi enää kasvaa, niin se vain
kasvaisi siitä, että siinä on jotain kauheaa, Vronski sanoi nostaen
päänsä ja paljastaen hymyillessään vahvat hampaansa.
Pakostakin Anna vastasi hymyllään -- ei Vronskin sanoihin, vaan tämän
rakastuneeseen katseeseen. Anna otti Vronskia kädestä ja hiveli sillä
omia kylmenneitä poskiaan ja leikattua tukkaansa.
-- Sinua tuskin tuntee, kun tukkasi on leikattu. Kuinka sieväksi sinä
olet käynyt. Pikkuinen! Mutta sinä olet kovin kalpea!
-- Niin, olen vielä hyvin heikko, Anna sanoi hymyillen. Ja hänen
huulensa värähtelivät taas.
-- Me lähdemme Italiaan, siellä sinä paranet, Vronski sanoi.
-- Olisiko todellakin mahdollista, että me saisimme elää kuin mies
ja vaimo, yhtenä perheenä, sinä ja minä? Anna sanoi katsoen Vronskia
läheltä syvälle silmiin.
-- Minua ihmetyttää vain, miten asiat ovat voineet koskaan muuten
ollakaan.
-- Stiva sanoo, että hän kyllä suostuu kaikkeen, mutta minä en
tahdo käyttää hyväkseni hänen jalomielisyyttään, Anna sanoi katsoen
miettivästi Vronskin kasvojen ohi. -- Minä en tahdo avioeroa, minulle
kaikki on nyt yhdentekevää. En vain tiedä, mitä hän päättää Serjozhan
suhteen.
Vronski ei voinut käsittää, kuinka Anna saattoi sellaisena hetkenä
tulla mieleen ajatus pojasta ja avioerosta. Tietysti se kaikki oli
yhdentekevää.
-- Älä puhu äläkä ajattele sitä, Vronski sanoi pidellen Annan kättään
omassaan ja koettaen saada tämän huomion palaamaan itseensä; mutta
Anna katsoi yhä hänen ohitseen.
-- Oi, miksi minä en kuollut, se olisi ollut parempi, Anna sanoi, ja
kyyneleet valuivat molempia poskia pitkin, mutta hän koetti hymyillä,
jottei pahoittaisi Vronskin mieltä.
Vronskin entisten käsitysten mukaan hänen olisi ollut häpeällistä
ja mahdotonta kieltäytyä siitä kunniakkaasta ja vaarallisesta
virka-asemasta, joka häntä odotti Tashkentissa. Mutta nyt hän
kieltäytyi siitä hetkeäkään arvelematta ja erosi viivyttelemättä
kokonaan virastaan huomattuaan ylemmillä tahoilla tyytymättömyyttä
asian johdosta.
Kuukauden kuluttua Aleksei Aleksandrovitsh jäi poikansa kanssa kahden
kotiin, ja Anna lähti Vronskin kanssa ulkomaille avioeroa saamatta ja
sen ajatuksesta lopullisesti luopuneena.