Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama
hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan
virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla
kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan
Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.
-- Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa
lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen
hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan
savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.
-- Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. -- Onko
sinulla jotain asiaa?
-- Niin, minä aion... minä tahtoisin... niin, tahtoisin vähän puhua
kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta
tuntien.
Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei
uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli
paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.
-- Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä
kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta
hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan
Arkadjevitshia.
-- Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä
suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa
ujouttaan vastaan.
Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja
meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi
sen langolleen.
-- Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota
aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua
ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi
antaessaan kirjeen.
Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään
ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat
liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.
/#
Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun
on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita
on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on
todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin
sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja
aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan;
mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea,
ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse,
mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä
antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan.
#/
Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa
yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli
kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet
värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.
-- Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kääntyen pois.
-- Niin, niin... Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan
mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. -- Niin, niin. Minä
ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.
-- Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
-- Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty
olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen
tasapainoon. -- Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa
lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain
päänsä vielä entistä alemmaksi.
-- Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä
perille hänen toiveistaan?
-- Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä
voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi
voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.
-- Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei
Aleksandrovitsh keskeytti hänet. -- Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen
oudosti silmiään kädellään. -- En näe mitään mahdollista keinoa.
-- Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan
Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. -- Oli aika, jolloin
sinä tahdoit katkaista suhteenne... Jos sinä nyt olet tullut siihen
vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi...
-- Onnen voi käsittää niin monella tavalla. Mutta olettakaamme, että
minä suostun kaikkeen enkä tahdo mitään. Miten silloin pääsemme tästä
tilanteestamme?
-- Jos tahdot, niin minä sanon sinulle kantani, Stepan Arkadjevitsh
sanoi hymyillen yhtä rauhoittavasti ja lempeän viehkeästi kuin äsken
Annalle puhuessaan. Tuo hymy oli niin vakuuttava, että Aleksei
Aleksandrovitsh tuntien heikkoutensa ja alistuen siihen, oli valmis
uskomaan Stepan Arkadjevitshin sanoihin. -- Anna ei sitä koskaan
tule sanomaan. Mutta mitään muuta hän ei voi toivoa, jatkoi Stepan
Arkadjevitsh -- kuin entisten suhteidenne ja niihin liittyvien
muistojen hautaamista. Minun käsittääkseni teidän tilanteessanne
on välttämätöntä määritellä keskinäiset suhteenne uudelleen. Ja ne
suhteet voivat vakiintua vain molemminpuolisen vapauden perustalla.
-- Avioero siis, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh inhoten.
-- Niin, avioero, minä luulen, että avioero on paras, Stepan
Arkadjevitsh sanoi punastuen. -- Se on joka tapauksessa järkevin
keino puolisoille, jotka ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen kuin
te. Minkä sille voi, jos puolisot ovat huomanneet yhdessä elämisen
mahdottomaksi? Niinhän voi käydä kenelle hyvänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh huokasi syvään ja sulki silmänsä.
-- Siinä pitää muistaa vain yksi asia: nimittäin se, aikooko kumpikin
puolisoista mennä uuteen avioliittoon. Jollei, kaikki käy varsin
yksinkertaisesti, Stepan Arkadjevitsh sanoi vapautuen yhä enemmän
ujoudestaan.
Kiihtymyksen kurtistamin kasvoin Aleksei Aleksandrovitsh sopersi
jotain itsekseen eikä vastannut mitään. Kaikkea sitä, mikä
Stepan Arkadjevitshista näytti niin yksinkertaiselta, Aleksei
Aleksandrovitsh oli miettinyt ja harkinnut oli tuhannet kerrat.
Eikä se tuntunut hänestä lainkaan yksinkertaiselta, vaan
päinvastoin kokonaan mahdottomalta. Avioero, jonka vaatimukset hän
yksityiskohtaisesti tunsi, oli hänestä nyt mahdoton siitä syystä,
että omanarvontunto ja uskonnon kunnioitus eivät sallineet hänen
ottaa niskoilleen syytä kuvitellusta aviorikoksesta eikä myöskään
antaa syytettäväksi ja häväistäväksi vaimoaan, jota hän rakasti
ja jolle hän oli antanut kaiken anteeksi. Ja muista vieläkin
tärkeämmistä syistä näytti avioero mahdottomalta.
Miten pojan silloin kävisi? Eihän häntä voinut jättää äidille.
Eronsaaneella äidillä tulisi olemaan oma laiton perheensä, jossa
poikapuolen asema ja kasvatus tulisi varmasti olemaan huono. Pojan
erottaminen äidistä olisi taas ollut kostoa hänen taholtaan, ja
sitä hän ei tahtonut. Kaikkein mahdottomimmalta avioero tuntui
Aleksei Aleksandrovitshista siksi, että hän tiesi sitä tietä
saattavansa Annan varmaan perikatoon. Hänelle oli jäänyt mieleen
Darja Aleksandrovnan Moskovassa lausuma ajatus, että hän hakiessaan
avioeroa ajatteli vain itseään eikä muistanut, että hän siten
auttamatta suistaisi Annan turmioon. Ja liittäen nuo sanat omaan
anteeksiantoonsa ja uuteen rakkauteensa lapsia kohtaan hän ymmärsi
ne nyt omalla tavallaan. Suostua avioeroon ja päästää Anna vapauteen
merkitsi hänen käsityksensä mukaan samaa kuin riistää itseltään
viimeinen tuki hyvän tiellä ja syöstä hänet varmaan perikatoon. Hän
tiesi, että eron saatuaan Anna varmasti liittyisi Vronskiin, ja
tuo suhde tulisi olemaan laiton ja rikollinen, koska kirkollisen
lain perusajatuksen mukaan vaimo ei voinut solmia uutta avioliittoa
miehensä eläessä. "Anna yhtyy häneen, ja vuoden parin perästä tuo
mies jättää hänet tai Anna itse solmii uuden suhteen", ajatteli
Aleksei Aleksandrovitsh "Ja suostumalla laittomaan eroon minusta
tulee siten syyllinen hänen turmioonsa." Hän oli käynyt tuon kaiken
läpi jo sadat kerrat ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että avioero
ei suinkaan ollut yksinkertainen asia, kuten Stepan Arkadjevitsh
oli väittänyt, vaan kerrassaan mahdoton. Hän ei uskonut ainoaakaan
lankonsa sanoista ja olisi voinut kumota joka sanan tuhansin
vastaväittein, mutta hän kuunteli tätä kuitenkin tuntien, että noissa
sanoissa sai ilmaisunsa se raaka voima, joka ohjasi hänen elämäänsä
ja jonka valtaan hänen oli alistuttava.
-- Kysymys on vain siitä, millä tavoin, millä ehdoilla sinä suostut
antamaan eron. Annahan ei tahdo mitään eikä uskalla pyytää mitään,
hän jättää kaikki sinun jalomielisyytesi varaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minkä tähden?" Aleksei Aleksandrovitsh
ajatteli muistaen, mitä kaikkea avioeron saamiseksi vaadittiin
mieheltä, joka ottaa syyn harteilleen, ja peitti kasvonsa häpeän
ahdistamana samalla lailla kuin Vronski Annan sairasvuoteen ääressä.
-- Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä
ajattelet...
"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle
toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin",
muisti Aleksei Aleksandrovitsh.
-- Niin, niin! hän kiljahti, -- minä otan kantaakseni häpeän, annan
hänelle pojankin, mutta... mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua?
Tee kuitenkin niin kuin tahdot...
Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan,
ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja
häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä
aiheuttamaa iloa ja heltymystä.
Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.
-- Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun
jalomielisyyttäsi, hän sanoi. -- Nähtävästi se oli Jumalan tahto,
hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin
pidättämään hymynsä sen johdosta.
Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet
tukahduttivat hänen sanansa.
-- Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä
näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että
sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.
Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin
mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian
menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh
pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä
ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi
kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja
sotamarskin välillä... Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin
välillä...[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli
hymyillen.