Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan
Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita
ostereita.
-- Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. -- Kävin vastikään teillä.
-- Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy
hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.
-- Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun
ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin
kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. -- Koska
teitä saa tavata?
-- Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.
-- Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies.
Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä
ilme kasvoillaan.
-- Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe
Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa.
-- Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi
kuiskaten.
-- Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh,
sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. -- Sen asian
vuoksi tulin Pietariin.
-- Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. -- Sellainen tilannehan
on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on
niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi
kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän
eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.
-- Niin, niin... juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. -- Sen
vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi...
Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä.
Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.
-- Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.
Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja
suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa,
missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista
säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö
hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja
meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet
silmissä.
Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh
tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen
innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi,
kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.
-- Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja
tulevat päivät, Anna sanoi.
-- Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy
karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän,
että se on vaikeaa, mutta...
-- Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän
vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, -- mutta minä vihaan
häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan.
Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun
ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen
kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että
olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa,
jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että
vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten
itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä
vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa
kuin...
Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen
sanoa loppuun.
-- Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, -- ja siksi kaikki
näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.
Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen
sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle,
mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja
miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili
ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä
vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi
sen.
-- Ei, Stiva, hän sanoi. -- Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki
olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin
kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole
lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.
-- Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista
tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.
-- Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan...
Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan,
että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan
antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.
-- Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. -- Annahan minun sanoa.
Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis
minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa
varovaiseen mantelihymyyn. -- Minä aloitan alusta; sinä menit
naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä
menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se
oli kenties virhe.
-- Kauhea virhe! Anna sanoi.
-- Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle
sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen,
joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo
tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi.
Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä,
mutta Anna ei vastannut mitään. -- Niin se on. Nyt on kysymys siitä,
voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä
sitä ja haluaako hän sitä?
-- Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.
-- Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.
-- Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en
tiedä enkä ymmärrä mitään.
-- Mutta sallihan...
-- Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa
johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä
voikaan.
-- Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä
ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja
toiveidesi ilmaisemisesta.
-- Enhän minä toivo mitään... ei mitään muuta kuin että kaikki
loppuisi.
-- Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen
kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään,
ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken,
hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti
merkitsevästi Annaan.
Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista
päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen
uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut
sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin
saavuttamattomalta onnenhaaveelta.
-- Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan,
jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä
rohkeammin hymyillen. -- Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain
osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.
Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut
mitään.