Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin
vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä
askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi
pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli
itkenyt.
-- Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti
hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen
sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää
ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. -- Ja olen
hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska
kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän
enää tulee tänne. Muuten voit...
-- Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti
Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen",
hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa,
jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut
elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!"
Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei
Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti
yhteen. -- Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.
-- Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin
iloinen nähdessäni... Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.
-- Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne
kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei
Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin
aina edeltä käsin tiesi.
-- Niin, vahvisti Karenin, -- ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui
vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin.
Varsinkin kun...
-- Minä en usko mitään, mitä hänestä puhutaan, Anna sanoi nopeasti.
-- Minä tiedän, että hän pitää minusta vilpittömästi.
Aleksei Aleksandrovitsh huokasi ja oli vaiti. Anna leikitteli
hermostuneesti aamupukunsa tupsuilla ja katseli miestään sydän täynnä
piinallista fyysisen inhon tunnetta, jonka vuoksi hän niin monesti
oli soimannut itseään, mutta jota ei ollut jaksanut voittaa. Eikä hän
nyt toivonut muuta kuin että pääsisi tuon miehen vastenmielisestä
seurasta.
-- Minä lähetin äsken lääkäriä hakemaan, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
-- Minä olen terve; mitä minä lääkärillä?
-- Ei, mutta pienokaisen vuoksi. Se itkee ja sanovat, ettei
imettäjällä ole maitoa.
-- Miksi sinä et sallinut minun itseni imettää sitä, kun minä niin
pyysin?... Senkö vuoksi lapsiraukka näännytetään nyt kuoliaaksi?
Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi, mitä tuo "senkö vuoksi" merkitsi.
Anna soitti ja käski tuoda lapsen hänelle. -- Minä pyysin saada itse
imettää, mutta minun ei annettu ja nyt nuhdellaan.
-- Enhän minä nuhtele...
-- Nuhteletpas! Hyvä Jumala! Miksi minä en saanut kuolla! Ja hän
purskahti ääneensä itkemään. -- Anna minulle anteeksi, minä olen niin
hermostunut ja syyttelen sinua aiheetta. Mutta jätä minut yksin.
"Ei, näin ei voi jatkaa", Aleksei Aleksandrovitsh päätti itsekseen
poistuessaan vaimonsa luota.
Hän ei ollut vielä koskaan ennen niin ilmiselvästi tajunnut, kuinka
mahdoton hänen asemansa oli seuramaailman silmissä, kuinka Anna
häntä vihasi ja kuinka mahtava oli se salaperäinen raaka voima,
joka tallaten jalkoihinsa hänen sisäisen mielialansa ohjasi hänen
elämäänsä ja vaati oman tahtonsa täyttämistä ja muutosta hänen
perhesuhteisiinsa. Hän näki selvästi, että kaikki samoin kuin
Annakin vaativat häneltä jotain, mutta hän ei voinut käsittää,
mitä. Hän tunsi, että se nosti hänen sielussaan vihantunteen, joka
raastoi rikki hänen rauhansa ja hyvän työnsä tuottaman onnen. Hänen
mielestään Annan olisi ollut parempi katkaista välinsä Vronskin
kanssa, mutta jos kaikki muut pitivät sitä mahdottomana, hän oli
valmis sallimaan suhteen jatkumisen, kun vain voisi säästää lapset
häpeältä ja saisi pitää ne luonaan, eikä hänen tarvitsisi muuttaa
asemaansa. Tosin niinkään ei ollut hyvä, mutta olihan se sentään
parempi kuin täysi ero, joka olisi saattanut Annan häpeälliseen ja
tukalaan asemaan ja riistänyt häneltä itseltään kaiken, mistä hän
piti. Mutta hän tunsi olevansa voimaton; hän tiesi edeltä käsin, että
kaikki olivat häntä vastaan ja että hänen ei sallittaisi tehdä sitä,
mitä hän itse piti hyvänä ja luonnollisena, vaan hänet pakotettaisiin
siihen, mitä hän piti vääränä, mutta mitä kaikki muut pitivät
asiaankuuluvana.