XIX

Aleksei Aleksandrovitsh oli tehnyt virheen, kun hän tullessaan

sairasta vaimoaan tapaamaan ei ollut ottanut lukuun sitä

mahdollisuutta, että sairaan katumus oli vilpitön ja hän itse antaisi

anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan, ja se virhe oli nyt, kaksi

kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen, selvinnyt hänelle koko

mittakaavassaan. Eikä tuo virhe ollut johtunut yksinomaan siitä,

ettei hän ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin

siitä, ettei hän ollut tuntenut omaa sydäntään. Kuolemankielissä

olevan vaimonsa vuoteen vieressä hän oli ensimmäisen kerran

antautunut sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten

kärsimykset olivat aina hänessä herättäneet ja jota hän ennen oli

hävennyt pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Sääli tuota naista

kohtaan ja katumus siitä, että oli toivonut hänen kuolevan, ja ennen

kaikkea itse anteeksiantamisen ilo olivat tehneet sen, että hän --

paitsi lievitystä kärsimyksilleen -- oli saanut sellaisen sisäisen

rauhan, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän oli äkkiä

saanut tuntea, että se, mikä oli ollut hänen kärsimystensä lähteenä,

oli muuttunut hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä oli ennen,

hänen tuomitessaan ja vihatessaan, näyttänyt ratkaisemattomalta, se

oli nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa muuttunut selväksi ja

yksinkertaiseksi.

Hän oli antanut anteeksi vaimolleen ja säälinyt tämän kärsimyksiä

ja katumusta. Hän oli antanut anteeksi myöskin Vronskille ja

säälinyt tätä varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut kuulla tämän

epätoivoisesta teosta. Hän oli säälinyt poikaansakin enemmän kuin

ennen ja nuhdellut itseään siitä, että oli niin vähän huolehtinut

tämän kasvatuksesta. Ja vastasyntynyttä tyttölasta kohtaan hän tunsi

erityisen hellää myötätuntoa. Ensin hän oli vain säälistä ottanut

suojelukseensa noin hennon lapsen, joka ei ollut hänen ja joka oli

jäänyt niin hylättyyn asemaan äitinsä sairauden aikana ja olisi

varmaan kuollutkin, jollei Aleksei Aleksandrovitsh olisi pitänyt

siitä huolta. Ja huomaamattaan hän oli kiintynyt siihen niin, että

kävi monesti päivässä lastenkamarissa ja istui siellä pitkän aikaa,

joten hoitaja ja imettäjä, jotka ensin olivat ujostelleet häntä,

olivat jo tottuneet häneen. Hän saattoi väliin puolikin tuntia vaiti

katsella nukkuvan lapsen sahraminpunertavia, hienountuvaisia ja

kurttuisia kasvoja, tarkastella otsan värähdyksiä ja käyräsormisia

pulleita käsiä, kun lapsi hieroi silmiä ja nenänpäätä kädenselällään.

Varsinkin sellaisina hetkinä Aleksei Aleksandrovitsh tunsi olevansa

täysin tyyni ja sopusointuinen eikä huomannut asemassaan mitään

tavatonta tai muuttamisen arvoista.

Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän joutui

huomaamaan, että niin luonnolliselta kuin hänen asemansa hänestä

nyt tuntuikin, kauan hän ei voisi siinä tilassa pysyä. Hän tunsi,

että hänen sieluaan ohjailevan hyvän hengellisen voiman lisäksi oli

olemassa myös toinen, karkea ja kenties vielä voimakkaampi voima,

joka ohjasi hänen elämäänsä, ja että se voima ei suonut hänelle

sitä hiljaista rauhaa, jota hän oli toivonut. Hän tunsi, että

kaikki katsoivat häneen kysyvän ja ihmettelevän näköisinä eivätkä

ymmärtäneet häntä ja odottivat häneltä jotakin. Etenkin suhteensa

Annaan hän koki epävarmaksi ja väkinäiseksi.

Kun kuoleman läheisyyden Annassa herättämä heltymys oli mennyt ohi,

alkoi Aleksei Aleksandrovitsh huomata, että Anna pelkäsi häntä,

kartteli häntä eikä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Oli kuin

Anna olisi tahtonut sanoa hänelle jotain eikä saanut sitä sanotuksi

ja samalla odottanut mieheltään jotain, ikään kuin aavistaen,

etteivät heidän välinsä voisi pysyä sellaisina.

Helmikuun lopulla kävi niin, että Annan pieni tytär, joka oli saanut

äitinsä nimen, sairastui. Aleksei Aleksandrovitsh oli aamulla käynyt

lastenkamarissa ja käskettyään hakemaan lääkäriä lähtenyt itse

ministeriöön. Asiansa hoidettuaan hän palasi kotiin ennen neljää.

Tullessaan eteiseen hän näki leveään karhunnahkakaulukseen ja

kultanauhaiseen livreehen pukeutuneen komean lakeijan, joka piteli

valkeata, amerikkalaisen koiran nahasta tehtyä hihatonta naisen

turkkia.

-- Kuka täällä on? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ruhtinatar Jelizaveta Feodorovna Tverskaja, -- vastasi lakeija suu

hymyssä, kuten Aleksei Aleksandrovitshilta näytti.

Koko tänä vaikeana aikana oli Aleksei Aleksandrovitsh huomannut

seurapiirituttaviensa, varsinkin naisten, ottavan erityisen hartaasti

osaa hänen ja hänen vaimonsa kohtaloon. Kaikissa noissa tuttavissa

hän oli pannut merkille vaivoin kätketyn ilon, jonka hän silloin

oli nähnyt asianajajan ja nyt lakeijan silmissä. Aivan kuin heillä

olisi ollut jokin erityinen riemun aihe, kuin olisi valmistauduttu

viettämään jonkun häitä. Häntä tavatessaan ihmiset tiedustelivat

Annan vointia kuin iloaan piilotellen.

Ruhtinatar Tverskajan seura tuntui Aleksei Aleksandrovitshista

vastenmieliseltä sekä häneen liittyvien muistojen että hänen

henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja siksi Aleksandr

Aleksandrovitsh meni suoraan lastenkamariin. Ensimmäisessä

lastenkamarissa Serjozha istui polvillaan tuolilla ja piirusteli

jotain rinta pöytää vasten, iloisesti jutellen. Englantilaisneiti,

joka oli Annan sairauden aikana tullut ranskattaren tilalle, istui

käsityö käsissään pojan vieressä. Aleksei Aleksandrovitshin tullessa

huoneeseen hän nousi kiireesti, niiasi ja nykäisi Serjozhaa.

Aleksei Aleksandrovitsh silitteli kädellään poikansa tukkaa, vastasi

kotiopettajattaren kysymykseen vaimonsa voinnista ja kysyi, mitä

lääkäri oli sanonut babystä.

-- Lääkäri sanoi, ettei ole mitään vaaraa, ja määräsi kylpyjä, herra.

-- Mutta kyllähän sitä jokin vaivaa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh

kuullen lapsen itkevän viereisessä huoneessa.

-- Minä luulen, ettei imettäjä ole sopiva, herra, sanoi englannitar

varmasti.

-- Miksi te niin luulette? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyen.

-- Niin kävi kreivitär Paulin luona. Lasta lääkittiin, kunnes

huomattiin, että kaikki johtuikin nälästä. Imettäjällä ei ollut

maitoa, herra.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti hetkisen ja meni sitten toiseen

kamariin. Tyttö rimpuili päätään tempoillen imettäjänsä sylissä,

ei tahtonut ottaa tarjottua pulleaa rintaa eikä myöskään vaiennut,

vaikka imettäjä ja hänen ääreensä kumartunut hoitaja koettivat

yhteisvoimin viihdyttää häntä.

-- Eikö se voi yhtään paremmin? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hyvin on rauhaton, vastasi hoitaja kuiskaten.

-- Neiti Edwards sanoo, että imettäjällä ei kenties ole maitoa.

-- Samaa olen minäkin ajatellut, Aleksei Aleksandrovitsh.

-- No, miksette sitten ole sanonut sitä?

-- Kenelle tässä sanoo? Anna Arkadjevna on yhä sairaana, sanoi

hoitaja tyytymättömänä.

Lastenhoitaja oli talon vanha palvelija, ja Aleksei Aleksandrovitsh

oli kuulevinaan noissa yksinkertaisissa sanoissa viittauksen omaan

asemaansa.

Lapsi huusi vielä kovemmin, niin että ääni särkyi. Hoitaja huitaisi

kädellään ja meni imettäjän luo, otti lapsen syliinsä ja keinutteli

sitä kävellessään.

Terveennäköinen, koreasti pukeutunut imettäjä säikähti, että

hänet erotetaan toimestaan. Hän sopersi jotain nenäänsä peitellen

uhkeaa rintaansa ja hymähti ylenkatseellisesti sille, että hänen

maitoisuuttaan saatettiin epäillä. Hänenkin hymyssään Aleksei

Aleksandrovitsh näki ivanpilkahduksen, joka tarkoitti häntä.

-- Lapsirukka! sanoi lastenhoitaja rauhoitellen lasta ja kävellen

ympäri huonetta.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui tuolille ja seurasi alakuloisin,

kärsivin katsein edestakaisin kulkevaa hoitajaa.

Kun rauhoittunut lapsi oli viimein pantu korkealaitaiseen

vuoteeseensa ja hoitaja tyynyä korjattuaan siirtynyt pois sen luota,

Aleksei Aleksandrovitsh nousi ja hiipi vaivoin varpaillaan pysyen

lapsen luo. Hän oli vaiti ja katseli lasta hetkisen, kasvoillaan

entinen alakuloisuus; mutta yhtäkkiä hymynväre kulki hänen

hiusmartonsa ja otsanahkansa yli ja levisi hänen kasvoilleen, ja hän

poistui hiljaa huoneesta.

Ruokasalissa hän soitti sähkökelloa ja käski huoneeseen tulleen

palvelijan lähettää jälleen hakemaan lääkäriä. Hän oli vaimolleen

harmissaan siitä, ettei tämä pitänyt parempaa huolta tuosta

suloisesta lapsesta, eikä hän olisi tahtonut mennä pahantuulisena

vaimonsa luo eikä tavata ruhtinatar Betsyä; mutta Anna olisi

saattanut ihmetellä, miksi hän tänään vastoin tapaansa pysyi

poissa, ja sen vuoksi hän pakotti itsensä menemään makuukamariin.

Astellessaan pehmeää mattoa pitkin kamarin ovea kohti hän kuuli

sieltä keskustelun, jota ei olisi halunnut kuulla.

-- Jollei hän olisi lähdössä pois, ymmärtäisin teidän ja miehenne

kiellon. Mutta pitäisihän teidän miehenne olla sellaisen yläpuolella,

sanoi Betsy.

-- Enhän minä mieheni tähden, mutta minä en tahdo itsekään. Älkää

puhuko siitä! vastasi Annan värähtelevä ääni.

-- Mutta kai te sentään tahdotte sanoa jäähyväiset miehelle, joka on

teidän vuoksenne ampunut luodin rintaansa...

-- Juuri sen vuoksi en tahdo.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi pelästyneen ja syyllisen näköisenä

ja aikoi huomaamatta hiipiä pois. Mutta hän ei katsonut sellaisen

olevan arvolleen sopivaa, kääntyi takaisin ja lähti rykäisten ovea

kohti. Äänet vaikenivat ja hän astui sisään.

Anna istui leposohvalla pitkässä harmaassa aamupuvussa, mustat,

kimpuiksi kootut hiukset lyhyiksi leikattuina. Kuten aina Aleksei

Aleksandrovitshin lähestyessä eloisuus katosi nytkin hänen

kasvoiltaan, ja hän painoi päänsä alas vilkaisten rauhattomana

Betsyyn. Betsy istui Annan vieressä kaikkein viimeisimmän muodin

mukaan pukeutuneena: pieni hattu kekoni korkealla päälaella kuin

kupu lampun yllä, ja vaaleanharmaan puvun juovat kulkivat vinosti

eri suuntiin vyötäisten ylä- ja alapuolella. Hän tervehti Aleksei

Aleksandrovitshia ivallisesti hymyillen, niukkamuotoinen vartalo

suorana ja pää kallellaan.

-- Kas! hän sanoi kuin iloisen hämmästyksen vallassa. -- Kuinka

hauskaa, että olette kotona! Te ette käy missään enkä minä ole nähnyt

teitä sen jälkeen kun Anna sairastui. Olen kyllä kuullut teidän

huolenpidostanne. Niin, te olette aivan ihmeellinen aviomies! hän

sanoi merkitsevään sävyyn ystävällisen näköisenä, ikään kuin antaen

Aleksei Aleksandrovitshille jalomielisyyden ritarimerkin hänen

käytöksestään vaimoaan kohtaan.

Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi kylmästi, suuteli vaimonsa kättä ja

kysyi hänen vointiaan.

-- Tuntuu paremmalta, Anna sanoi.

-- Mutta kasvonne näyttävät kuumeisilta, sanoi Karenin korostaen

sanaa "kuumeisilta".

-- Me puhelimme kenties liian paljon, Betsy sanoi. -- Minä huomaan,

että se on minun taholtani itsekästä.

Hän nousi, mutta Anna punastui äkkiä ja tarttui häntä nopeasti käteen.

-- Ei, viipykää hetkinen, olkaa hyvä. Minun täytyy sanoa teille...

ei, teille, hän osoitti sanansa Aleksei Aleksandrovitshille, ja puna

peitti hänen kaulansa ja otsansa, -- minä en tahdo enkä voi salata

teiltä mitään, hän sanoi.

Aleksei Aleksandrovitsh naksutteli sormiaan ja painoi päänsä alas.

-- Betsy kertoi, että kreivi Vronski oli tahtonut käydä jättämässä

hyvästit ennen Tashkentiin-lähtöään. Mieheensä päin katsomatta Anna

koetti sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, niin vaikeaa kuin se

hänelle olikin. -- Minä sanoin, etten voi ottaa häntä vastaan.

-- Te sanoitte, rakas ystävä, että se riippuu Aleksei

Aleksandrovitshista, oikaisi Betsy.

-- Ei, minä en voi ottaa häntä vastaan, ja mitä siitä sitten olisi...

Anna pysähtyi äkkiä ja katsahti kysyvästi mieheensä, joka ei katsonut

häneen. -- Sanalla sanoen, minä en tahdo...

Aleksei Aleksandrovitsh siirtyi lähemmäs Annaa ja tahtoi ottaa häntä

kädestä.

Ensin Anna vetäisi kätensä pois väistäen miehensä kosteaa,

kohosuonista kättä, mutta tarttui sitten kuitenkin siihen pakottaen

itsensä voittamaan vastenmielisyytensä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta... Aleksei

Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei

voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän

muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar

Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä

ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka

esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen.

Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.

-- No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän

suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi

häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella

jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen

vielä kerran lujasti Kareninin kättä. -- Minä olen sivullinen

ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin,

että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan.

Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on

lähdössä Tashkentiin.

-- Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta

kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet

vastaan, ratkaisee hän itse.

Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut

tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen

asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös

Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo

sanat.