Aleksei Aleksandrovitshin luota Vronski meni ulos kadulle ja
pysähtyi Kareninien pääoven eteen, vaivoin muistaen missä oli ja
minne oli mentävä. Häpeä ja alennus ja syyllisyydentunne täyttivät
hänen mielensä, ja hän tunsi joutuneensa pois siltä ladulta, jota
hän oli tähän asti niin ylpeänä ja keveästi kulkenut. Kaikki hänen
elämänsä tottumukset ja säännöt, jotka olivat ennen näyttäneet niin
vakailta, olivat äkkiä osoittautuneet vääriksi ja soveltumattomiksi.
Petetty aviomies, jota hän oli tähän asti pitänyt surkeana olentona,
onnensa satunnaisensa ja hieman koomillisena häiriötekijänä, oli
yhtäkkiä -- ja vieläpä Annan toimesta -- kohonnut nöyristelyä
herättävään korkeuteen, ja siinä korkeudessa pahuus, teennäisyys
ja naurettavuus katosivat näkyvistä ja jäljelle jäi vain hyvä,
vilpitön ja ylevä ihminen. Vronski ei voinut olla tuntematta sitä.
Osat olivat äkkiä vaihtuneet. Vronski vaistosi toisen ylevyyden ja
oman alennustilansa, toisen oikeassaolon ja oman väärässäolonsa.
Hän tunsi, että tuo aviomies oli surussaankin jalomielinen ja hän
itse petoksessaan alhainen ja pikkumainen. Mutta tuo oman alemmuuden
tunne väärin halveksitun ihmisen rinnalla ei ollut pääsyy hänen
murheeseensa. Hänet teki sanomattoman onnettomaksi se seikka,
että hänen rakkautensa, joka viime aikoina oli näyttänyt olevan
kylmenemässä, oli nyt, kun hän tiesi iäksi kadottaneensa Annan,
tullut voimakkaammaksi kuin koskaan. Hän oli saanut nähdä Annan
kokonaan tämän sairauden aikana, oppinut tuntemaan tämän koko sielun,
ja hänestä tuntui kuin ei hän vielä ennen olisi rakastanutkaan tuota
naista. Ja nyt, kun hän viimein oli oppinut tuntemaan hänet ja
rakastunut häneen sillä tavoin kuin oikeastaan piti rakastaa, hän
oli joutunut häpeään tämän edessä ja kadottanut tämän iäksi jättäen
jälkeensä vain häpeällisen muiston. Kaikkein kauhein oli ollut hänen
naurettava, häpeällinen asemansa silloin, kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli vetänyt hänen kätensä pois hänen häpeän tahraamilta kasvoiltaan.
Hän seisoi kuin eksynyt Kareninien pääoven edessä tietämättä mitä
tehdä.
-- Käskettekö kutsumaan ajurin? kysyi ovenvartija.
-- Niin, kutsukaa ajuri.
Palattuaan kotiin Vronski heittäytyi riisuutumatta vatsalleen
sohvalle, kädet otsan alla. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön, ja
hänen päänsä oli raskas. Mitä omituisimmat mielikuvat, ajatukset ja
muistot kiersivät nopeina ja kirkkaina hänen aivoissaan: milloin
hän kaatoi lääkettä ja läikytti sitä lusikasta yli, milloin näki
ilmielävinä kätilön valkeat kädet, milloin taas tarkasteli Aleksei
Aleksandrovitshin omituista asentoa tämän ollessa polvillaan vuoteen
vieressä.
"Täytyy nukkua ja unohtaa kaikki!" päätti hän rauhallisen varmana,
kuten ainakin terve ihminen, joka tietää aina väsymyksen hetkenä
voivansa nukkua, jos tahtoo. Mutta samassa hänen ajatuksensa
alkoivatkin jo sotkeentua, ja hän alkoi suistua unen kuiluun.
Tiedottoman elämän aallot alkoivat jo käydä hänen päänsä yli, kun
hän yhtäkkiä vavahti kuin voimakas sähkövirta olisi purkautunut
häneen. Hänen koko kehonsa hypähti joustavalla sohvalla, hän kavahti
polvilleen käsiensä varaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen. Hänen
silmänsä olivat selkoselällään kuin ei hän olisi koskaan nukkunut.
Äskeinen painostus ja jäsenten velttous oli kadonnut.
"Te voitte tallata lokaan", hän kuuli Aleksei Aleksandrovitshin
sanat, näki hänet edessään ja näki Annan kuumehohteiset kasvot ja
säteilevät silmät, joitten hellä ja rakastava katse ei tähyillyt
häntä vaan Aleksei Aleksandrovitshia. Hän näki oman tyhmän ja
naurettavan hahmonsa, kun Aleksei Aleksandrovitsh veti pois kädet
hänen kasvoiltaan. Hän oikaisi taas jalkansa ja heittäytyi pitkälleen
edelliseen asentoonsa ja sulki silmänsä.
"Pitää nukkua, pitää nukkua!" toisti hän itsekseen. Mutta silmät
ummessa hän näki vielä selvemmin Annan kasvot sellaisina kuin oli
nähnyt ne tuona muistosta häipymättömänä kilparatsastusiltana.
-- Sitä ei ole enää eikä tule olemaan, ja hänkin tahtoo pyyhkiä sen
pois muistoistaan. Mutta minä en voi elää ilman sitä. Kuinka päästä
sovintoon, kuinka sopia? hän sanoi ääneensä ja alkoi vaistomaisesti
toistaa noita sanoja. Tuo sanojen toistaminen esti uusien kuvien
ja ajatusten esiintunkeutumisen, vaikka pää tuntuikin olevan niitä
täynnä. Mutta kauan se ei jaksanut mielikuvitusta pidätellä. Mielessä
kiiti taas toisiaan ihmeen nopeasti seuraavia kuvia parhaimmista
hetkistä ja äskeisestä alennuksesta. "Ota pois kädet", kuului Annan
ääni. Hän ottaa pois kädet kasvoilta ja tuntee omien kasvojensa
häpeällisen ja tylsän ilmeen.
Hän makasi yhä ja koetti nukkua, vaikka tunsikin, ettei ollut
pienintäkään toivoa unesta, ja toisteli yhä kuiskaten jonkin
ajatuksen satunnaisia sanoja koettaen siten pidättää uusien kuvien
tulvaa. Hän kuulosteli ja kuuli nuo omituisin, mielenvikaisin
kuiskutuksin toistetut sanat: "En osannut pitää arvossa, en osannut
käyttää, en osannut pitää arvossa, en osannut käyttää."
"Mitä tämä on? Vai tulenko minä hulluksi?" hän kysyi itseltään.
"Kenties. Mistä muuten tultaisiinkaan hulluksi ja minkä vuoksi
ihminen muuten ampuisi itsensä?" hän vastasi omaan kysymykseensä.
Avatessaan silmänsä hän näki ihmeekseen päänsä vieressä Varja-kälyn
ompeleman tyynyn. Hän kosketti tyynyn tupsua ja koetti muistella
Varjaa ja viimeistä käyntiä veljensä kodissa. Mutta oli aivan
mahdotonta ajatella mitään muuhun liittyvää. "Ei, täytyy nukkua!"
Hän siirsi tyynyn päänsä alle ja painautui sitä vasten, mutta silmät
eivät tahtoneet millään pysyä ummessa. Hän hypähti istualleen. "Se on
nyt minun kohdaltani mennyttä", hän sanoi itselleen. "Täytyy miettiä
mitä tehdä. Mitä vielä on jäljellä?" Ajatus kiersi nopeasti koko
muun, Annan rakkauden ulkopuolella olevan elämän.
"Kunnianhimo? Serpuhovskoi? Seuramaailma? Hovi?" Hän ei voinut
pysähtyä yhteenkään. Kaikki se oli ennen merkinnyt jotain, mutta
nyt ei sitä enää ollut olemassakaan. Hän nousi sohvalta, riisui
takin, hellitti remmivyön ja paljasti karvaisen rintansa voidakseen
vapaammin hengittää ja lähti astelemaan lattialla edestakaisin.
"Näin ihminen tulee hulluksi", toisti hän "ja näin ampuu itsensä
päästäkseen häpeästä", lisäsi hän hitaasti.
Hän meni ovelle ja sulki sen; sitten hän astui tuijottavin katsein ja
yhteenpuristetuin hampain pöydän luo, otti esiin revolverin, silmäili
sitä väänsi sen laukaisukuntoon ja mietti. Pari minuuttia hän
seisoi revolveri kädessä liikkumatta, pää painuksissa, kasvoillaan
jännittynyt ilme, ja ajatteli. "Tietenkin", hän sanoi itselleen,
aivan kuin ajatuksen johdonmukaisesti jatkuva, selkeä kulku olisi
vienyt hänet tähän kiistämättömään johtopäätökseen. Oikeastaan tuo
hänestä niin vakuuttava sana oli vain seurausta samaisen muisti- ja
mielikuvaradan toistuvasta kiertämisestä, jota oli kestänyt koko tuon
tunnin ajan. Samat iäksi kadotetun onnen muistot, sama tunne jäljellä
olevan elämän järjettömyydestä, samana kirveli oma nöyryytys. Samana
pysyi myös noitten mielikuvien ja tunteiden johdonmukaisuus.
"Tietenkin", toisti hän, kun hänen ajatuksensa taas kolmannen
kerran luisuivat aivan samojen muistojen ja ajatusten loihditulle
radalle, ja asettaen revolverin vasenta kylkeään vasten ja lujasti
kättään nytkäyttäen, kuin sen äkkiä nyrkkiin puristaen, hän vetäisi
liipaisimesta. Hän ei kuullut laukausta, mutta voimakas, rintaan
saatu sysäys suisti hänet jaloiltaan. Hän koetti pitää kiinni
pöydästä, pudotti revolverin maahan, horjahti, putosi lattialle
istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei tuntenut omaa
huonettaan, kun silmäili lattialta pöydän kaarevia jalkoja,
paperikoria ja tiikerintaljaa. Salin poikki kulkevan palvelijan
nopeat, narahtelevat askeleet saivat hänet tointumaan. Hän pinnisti
ajatuksiaan ja ymmärsi olevansa lattialla, ja huomattuaan verta
tiikerintaljalla ja kädellään hän käsitti, että oli ampunut itseään.
"Tyhmä laukaus! Ei sattunut", virkkoi hän hapuillen kädellään
revolveria. Revolveri oli aivan hänen vieressään, mutta hän etsi sitä
kauempaa. Etsiessään hän kallistui sivusuuntaan, menetti tasapainonsa
ja kaatui verissään pitkälleen.
Hieno, poskipartainen lakeija, joka oli useita kertoja valittanut
tuttavilleen hermojensa heikkoutta, säikähti niin nähdessään
herransa makaavan lattialla, että jätti hänet veriinsä ja juoksi
hakemaan apua. Tunnin kuluttua tuli Vronskin veljen vaimo Varja.
Kolmen yhtaikaa saapuneen lääkärin avulla, joita hän oli lähettänyt
hakemaan, hän toimitti haavoittuneen vuoteeseen ja jäi tämän luo
hoitamaan häntä.