Aleksei Aleksandrovitsh ajoi päivällisiltä takaisin hotelliin,
kaikki äskeiset keskustelut muistissaan. Darja Aleksandrovnan
sanat anteeksiannosta olivat herättäneet hänessä vain nyrpeyttä.
Kristinopin ohjeen soveltaminen ei ollut tässä tapauksessa suinkaan
yksiselitteistä, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli jo kauan sitten
ratkaissut kysymyksen kielteisesti. Kaikesta, mitä keskustelun
kuluessa oli lausuttu, oli syvimmälle hänen mieleensä syöpynyt tyhmän
ja hyväluontoisen Turovtsynin huomautus: teki kuin mies, haastoi
kaksintaisteluun ja tappoi. Nähtävästi kaikki muut olivat olleet
samaa mieltä, vaikka olivatkin kohteliaisuudesta jättäneet sen
sanomatta.
"Se asiahan on jo päätetty, mitä sitä enää miettii", sanoi
Aleksei Aleksandrovitsh itselleen. Ja ajatellen vain alkavaa
tarkastusmatkaansa hän astui yksinäiseen huoneeseensa ja kysyi
saattamaan tulleelta ovenvartijalta, missä hänen lakeijansa oli.
Ovenvartija sanoi lakeijan menneen ulos. Aleksei Aleksandrovitsh
käski tuomaan teetä, istuutui pöydän ääreen, otti matkaoppaan ja
alkoi tehdä tarkkaa matkasuunnitelmaa.
-- Tuli kaksi sähkösanomaa, sanoi kotiin tullut lakeija astuen
huoneeseen. -- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, pistäydyin vain
hieman kävelemässä.
Aleksei Aleksandrovitsh otti sähkösanomat ja avasi ne. Ensimmäinen
oli tiedonanto Stremovin nimityksestä siihen virkaan, jota Karenin
oli toivonut. Aleksei Aleksandrovitsh heitti sähkösanoman pöydälle,
punastui, nousi ylös ja alkoi kävellä ympäri huonetta: "Quos vult
perdere dementat", hän sanoi tarkoittaen sanalla quos niitä
ihmisiä, jotka olivat myötävaikuttaneet tuohon nimitykseen. Häntä
ei harmittanut se, ettei hän itse ollut saanut tuota paikkaa ja
että hänet oli niin ilmeisesti syrjäytetty; mutta hänestä oli
käsittämätöntä ja ihmeellistä, kuinka voitiin; olla näkemättä sitä,
että mokoma lörpöttelijä ja sanaseppo Stremov pystyi siihen huonommin
kuin kukaan muu. Kuinka voitiin olla niin sokeita, ettei huomattu,
että moinen nimitys oli omiaan hävittämään kaiken arvonannon heitä
itseään kohtaan.
"Kaiketi vielä muutakin samanlaista", hän sanoi katkerana itsekseen
avatessaan toisen sähkösanoman. Se oli hänen vaimoltaan. Sinisellä
kynällä kirjoitettu allekirjoitus "Anna" osui hänen silmiinsä
ensimmäiseksi. "Kuolen, pyydän, rukoilen tulemaan. Anteeksi saaden
kuolen rauhallisemmin", luki hän. Hän hymähti ylenkatseellisesti
ja heitti sähkösanoman kädestään. Heti alkuun hänellä ei ollut
pienintäkään epäilystä siitä, että se oli pelkkää valhetta ja
juonittelua.
"Se ihminen ei kavahda mitään petosta. Hänenhän piti kohta synnyttää.
Kenties sairaus liittyy synnytykseen. Mihin hän mahtaa pyrkiä?
Laillistuttamaan lapsen, saattamaan minut häpeälliseen asemaan
ja estämään eronsaannin", mietti hän. "Mutta jotain siinä oli
kuolemasta..." Hän luki sähkösanoman uudelleen, ja yhtäkkiä hänen
mieleensä iski sanojen oikea merkitys. -- Mutta jos se onkin totta?
hän sanoi itsekseen.
-- Jos onkin totta, että kärsimyksen ja kuoleman hetkenä hän katuu
vilpittömästi, ja minä kieltäydyn saapumasta pitäen sitä petoksena?
Se olisi julmaa, ja kaikki tuomitsisivat minut, ja sitä paitsi se
olisi suorastaan tyhmää minun puoleltani.
-- Pjotr, käske vaunujen odottaa. Minä lähden Pietariin, hän sanoi
lakeijalle.
Aleksei Aleksandrovitsh päätti lähteä Pietariin tapaamaan vaimoaan.
Jos Annan tauti olisi petosta, niin hän vaikenisi ja kääntyisi heti
takaisin. Jos Anna tosiaan oli kuoleman kielissä ja tahtoi tavata
häntä, hän antaisi tälle anteeksi, jos tapaisi hänet vielä hengissä,
ja suorittaisi viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, jos saapuisi
liian myöhään. Matkan aikana hän ei enää ajatellut asiaa.
Tuntien itsensä väsyneeksi ja likaiseksi rautatievaunussa vietetyn
yön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh ajoi Pietarin aamuisessa sumussa
autiota Nevskiä pitkin ja katseli eteensä ajattelematta, mikä häntä
odotti. Hän ei voinut ajatella sitä, koska se johti väkisinkin siihen
ajatukseen, että Annan kuolema selvittäisi hetkessä koko hänen
hankalan asemansa. Suljetut leipurit ja kauppapuodit, öiset ajurit ja
katukäytäviä lakaisevat talonmiehet vilahtelivat hänen silmissään, ja
hän katseli kaikkea estääkseen itseään ajattelemasta sitä, mitä ei
olisi uskaltanut toivoa ja kuitenkin toivoi. Hän ajoi pääoven eteen.
Ajurinrattaat ja vaunut nukkuvine kuskeineen odottivat oven luona.
Astuessaan ovelle Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin kaivoi jostain
aivojensa lokerosta äkkiä ajatuksen, jonka hän otti ohjeekseen. Se
kuului: "Jos se on petosta, on poistuttava tyynen ylenkatseellisesti;
jos se on totta, on noudatettava arvokkuutta."
Ovenvartija avasi oven ennen kuin Aleksei Aleksandrovitsh oli ehtinyt
soittaakaan. Ovenvartija oli omituisen näköinen vanhassa pitkässä
takissaan, ilman solmiota ja tohvelit jalassa.
-- Miten on rouvan laita?
-- Eilen synnytti onnellisesti.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi ja kalpeni. Hän huomasi nyt
selvästi, miten voimakkaasti hän oli toivonut vaimonsa kuolemaa.
-- Ja kuinka hän voi?
Kornei kiiruhti portaita alas aamuesiliinassaan.
-- Hyvin huonosti, hän sanoi. -- Eilen oli lääkärineuvottelu, ja
nytkin on lääkäri täällä.
-- Ota matkatavarat, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi hieman
helpottuneena tiedosta, että kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin
olemassa ja astui eteiseen.
Vaatenaulakossa riippui sotilaspäällystakki. Aleksei Aleksandrovitsh
huomasi sen ja kysyi:
-- Keitä siellä on?
-- Lääkäri, kätilö ja kreivi Vronski. Aleksei Aleksandrovitsh meni
sisähuoneisiin.
Vierassalissa ei ollut ketään; Annan kamarista tuli kätilö vastaan,
sinipunanauhainen myssy päässä.
Hän astui Aleksei Aleksandrovitshin luo, tarttui tätä käsivarresta
kuoleman läheisyyden aiheuttamalla tuttavallisuudella ja veti
makuuhuoneeseen päin.
-- Luojan kiitos tulitte! Teistä ja teistä vain puhuu, hän sanoi.
-- Tuokaa pian jäätä! kuului makuuhuoneesta lääkärin käskevä ääni.
Aleksei Aleksandrovitsh meni Annan kamariin. Annan kirjoituspöydän
ääressä matalalla tuolilla, kylki tuolinselustaa vasten, istui
Vronski kädet kasvoilla ja itki. Hän hätkähti lääkärin äänen
kuullessaan, kohotti kasvojaan ja huomasi Aleksei Aleksandrovitshin.
Nähdessään tämän hän hämmästyi niin, että painautui uudelleen
istumaan ja veti päänsä hartioiden väliin, ikään kuin tahtoen kadota
jonnekin; mutta samassa hän pakotti itsensä nousemaan ja sanoi:
-- Hän kuolee. Lääkärit sanovat, ettei ole toivoa. Olen kokonaan
teidän vallassanne, mutta sallikaa minun olla täällä... niin, kuinka
vain itse tahdotte, minä...
Kun Aleksei Aleksandrovitsh näki Vronskin kyyneleet, hänet valtasi
kokonaan se sielullisen sekasorron tila, jonka toisten ihmisten
kärsimyksen näkeminen hänessä aina sai aikaan, ja kääntäen päänsä
pois ja kuuntelematta Vronskin sanoja loppuun hän lähti kiireesti
ovea kohti. Makuuhuoneesta kuului Annan ääni. Hän puhui jotain, hänen
äänensä oli iloinen ja vilkas ja äänenpainot olivat ihmeellisen
selkeät. Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään ja meni vuoteen
luo. Anna makasi kasvot häneen päin. Poskilla hehkui puna, silmät
loistivat, ja valkean yöpaidan kalvosimista esiinpistävät pienet
valkeat kädet sormeilivat peitteen nurkkaa punoen sitä edestakaisin.
Oli kuin hän olisi ollut terve ja raikas ja kaikkein parhaimmassa
mielentilassaan. Hän puhui nopeasti ja harvinaisen sointuvasti.
-- Sillä Aleksei, minä tarkoitan Aleksei Aleksandrovitshia, eikö
olekin omituinen, kauhea sattuma, että molemmat ovat Alekseita?
-- Aleksei olisi suostunut. Minä olisin unohtanut, ja hän antanut
anteeksi... Miksi hän ei tule? Hän on hyvä, hän ei itse tiedä miten
hyvä hän on. Oi, hyvä Jumala, tätä tuskaa! Antakaa minulle pian
vettä! Ai niin, se on vaarallista hänelle, minun tyttörukalleni!
No hyvä, hyvä, antakaa hänet imettäjälle. Kyllä minä suostun, ehkä
on parempikin niin. Kun hän tulee, lapsen näkeminen koskee häneen.
Antakaa hänet!
-- Anna Arkadjevna, Aleksei Aleksandrovitsh on jo tullut. Hän on
tässä, vakuutteli kätilö koettaen kiinnittää sairaan huomion Aleksei
Aleksandrovitshin.
-- Voi, mitä te puhutte! jatkoi Anna näkemättä mitään. -- Antakaa
minulle tyttäreni, antakaa! Eihän hän vielä ole tullut. Te ette tunne
häntä ja siksi te sanotte, ettei hän anna anteeksi. Ei kukaan ole
tuntenut häntä, paitsi minä, ja minullekin se kävi vaikeaksi. Täytyy
tuntea hänen silmänsä. Serjozhalla on aivan samanlaiset silmät, ja
siksi minä en voi katsoa niihin. Onko Serjozhalle annettu ruokaa?
Tiedänhän minä, että ne aina unohtavat. Hän ei olisi unohtanut.
Täytyy siirtää Serjozha kulmakamariin ja pyytää Mariettea nukkumaan
hänen kanssaan.
Yhtäkkiä hän kyyristyi kokoon, vaikeni ja nosti pelästyneenä kädet
kasvojensa eteen ikään kuin suojellakseen itseään lyönneiltä. Hän
näki miehensä.
-- Ei, ei! aloitti hän taas, -- minä en pelkää häntä, minä pelkään
kuolemaa. Aleksei, tule tänne. Minun täytyy kiiruhtaa, kun minulla
on niin vähän aikaa. Minulla on vain hetkinen enää elettävänä, kohta
alkaa kuume enkä sitten enää ymmärrä mitään. Nyt minä ymmärrän,
ymmärrän kaikkia ja näen kaiken.
Aleksei Aleksandrovitshin kurtistuneille kasvoille kohosi kärsivä
ilme; hän otti Annaa kädestä ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut.
Hänen alahuulensa vavahteli, mutta hän taisteli yhä liikutustaan
vastaan ja koetti katsoa poispäin. Joka kerta kun hän vilkaisi
Annaan, hän näki nuo silmät, joista säteili niin liikuttava ja
riemukas hellyys, jollaista hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt.
-- Odotahan, sinä et tiedä... Odottakaahan... Anna pysähtyi kuin
kooten ajatuksiaan. -- Niin, -- alkoi hän taas, -- niin, niin, niin.
Sitähän minä aioinkin sanoa. Älä ihmettele minua. Minä olen sama
kuin ennenkin... Mutta minussa on toinenkin, ja sitä minä pelkään,
se rakastui häneen, ja minä tahdoin vihata sinua enkä voinut unohtaa
sitä entistä. Minä en ole se toinen. Nyt olen jälleen entiseni. Minä
kuolen kohta, minä tiedän että kuolen, voit kysyä häneltä. Minä
tunnen sen jo nyt. Voi noita painoja jaloissa, käsissä ja sormissa!...
Sormet ovat suunnattoman suuret! Mutta pian se kaikki päättyy...
En kaipaa enää mitään muuta kuin että annat minulle anteeksi, annat
kaiken anteeksi! Minä olen kauhea, mutta se pyhä marttyyrinainen
-- mikä hänen nimensä olikaan? -- josta hoitajamummoni kertoi, oli
vieläkin huonompi. Minäkin menen Roomaan, siellä on erakkomajoja, en
enää häiritse ketään, otan vain Serjozhan ja tyttöni mukaan... Ei,
sinä et voi antaa anteeksi! Minä tiedän, että sitä on mahdoton antaa
anteeksi. Ei, ei, ei, mene pois, sinä olet liian hyvä! Anna piti
toisella kuumalla kädellään häntä kädestä ja toisella työnsi pois.
Aleksei Aleksandrovitshin sielullinen sekasorto oli kasvanut
kasvamistaan ja nousi nyt sellaiselle asteelle, että hän lakkasi
taistelemasta sitä vastaan. Hän tunsi yhtäkkiä, että se, mitä hän
oli pitänyt sielullisena sekasortona, olikin päinvastoin onnellinen
sieluntila, joka antoi hänelle yhtäkkiä uuden, ennenkokemattoman
onnen. Hän ei ajatellut, että kristinoppi, jota hän koko elinikänsä
oli tahtonut seurata, käski häntä antamaan anteeksi ja rakastamaan
vihollisiaan; mutta äkkiä rakkauden ja anteeksiannon tunne täytti
hänen sydämensä. Hän laskeutui polvilleen, painoi päänsä Annan
kuumeista, hihankin läpi hehkuvaa kyynärvartta vasten ja itki
ääneen kuin lapsi. Anna syleili hänen kaljuuntuvaa päätään, siirtyi
lähemmäksi häntä ja katsoi ylöspäin uhkamielisen ylpein katsein.
-- Siinä hän on! Tiesinhän minä! Ja nyt jääkää hyvästi, jääkää
hyvästi kaikki!... Ne tulivat taas, miksi ne eivät mene?... Ottakaa
nyt toki nämä turkit pois!
Tohtori irrotti sairaan kädet, painoi hänen päänsä varovasti tyynyä
vasten ja veti peitteen hartioiden yli. Anna laskeutui nöyrästi
selälleen ja katseli eteensä silmät loistaen.
-- Minä vain tahdoin sinun anteeksiantoasi enkä mitään muuta, muista
se... Miksi ei hän sitten tule? jatkoi Anna taas kääntyen ovea kohti,
Vronskiin päin. -- Tule tänne, tule! Anna hänelle kätesi.
Vronski tuli vuoteen viereen ja peitti taas kasvonsa Annan nähdessään.
-- Ota pois kädet kasvoiltasi ja katso häneen. Hän on pyhä mies, Anna
sanoi. -- Ota nyt kädet pois! hän toisti harmistuneena. -- Aleksei
Aleksandrovitsh älä anna hänen pitää kasvojaan peitossa! Minä tahdon
nähdä hänet.
Aleksei Aleksandrovitsh otti pois kädet Vronskin kasvoilta, ja niistä
kuvastui kauhea kärsimys ja häpeä.
-- Ojenna hänelle kätesi. Ja anna anteeksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ojensi Vronskille kätensä voimatta hillitä
kyyneliään, jotka vierivät hänen kasvojaan pitkin.
-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, Anna sanoi, -- nyt on kaikki
valmista. Kun saisin jalkani ojennetuksi vähän paremmin. Sillä
lailla, nyt on hyvin. Kyllä nuo kukat ovat mauttomasti tehtyjä,
eiväthän ne ole yhtään orvokin näköisiä, hän sanoi osoittaen
tapetteja. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Milloin tämä loppuu? Antakaa
minulle morfiinia. Tohtori, antakaa minulle morfiinia! Oi, hyvä
Jumala, hyvä Jumala!
Ja hän vääntelehti vuoteessaan.
* * * * *
Tohtorit selittivät taudin olevan lapsivuodekuumetta, joka
yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta päättyi
kuolemaan. Koko päivän kesti kuumetta, hourailua ja tiedottomuutta.
Puoleenyöhön saakka sairas makasi tajuttomana, ja valtimo tykytti
tuskin ollenkaan. Vronski oli mennyt kotiinsa, mutta saapui aamulla
tiedustelemaan, kuinka sairaan laita oli, ja Aleksei Aleksandrovitsh
joka tuli häntä eteiseen vastaan, sanoi: "Jääkää tänne, kenties hän
kysyy teitä", ja saattoi hänet itse vaimonsa kamariin. Aamulla palasi
taas kiihtymys ja ajatusten ja puheen vuolas kulku, mikä päättyi
taas tajuttomuuteen. Sama toistui kolmantena päivänä, ja lääkärit
sanoivat, että oli toivoa. Tuona päivänä Aleksei Aleksandrovitsh meni
vaimonsa kirjoitushuoneeseen, jossa Vronski istui, ja istuutui oven
suljettuaan hänen luokseen.
-- Aleksei Aleksandrovitsh Vronski sanoi tuntien selvittelyn
lähenevän, -- minä en osaa puhua, minä en ymmärrä mitään. Säälikää
minua! Kuinka raskas olo teillä lieneekin, niin uskokaa, että minulla
on vieläkin raskaampaa.
Hän aikoi nousta. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh otti häntä kädestä ja
sanoi:
-- Pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Se on
välttämätöntä. Minun täytyy selittää teille tunteeni, ettette
käsittäisi minua väärin, vaan ymmärtäisitte, mikä on ollut ja mikä
vastedeskin on oleva minun menettelyni ohjenuorana. Te tiedätte,
että olin päättänyt hakea eroa ja pannut asian jo alkuun. En tahdo
salata, että se oli minulle kiusallista ja että kauan epäröin,
ennen kuin ryhdyin asiaan; tunnustan myöskin, että minua kannusti
siihen kostonhalu teitä ja vaimoani kohtaan. Kun sain sähkösanomaan,
lähdin tänne juuri sellaisin tuntein, niin, sanon sen suoraan, minä
toivoin hänen kuolevan. Mutta... hän vaikeni ja mietti hetkisen,
paljastaisiko parhaimmat tunteensa vai ei. -- Mutta kun sitten näin
hänet, annoin anteeksi. Ja anteeksiannon onni selvitti minulle
velvollisuuteni. Olen antanut kaiken anteeksi. Minä tahdon asettaa
lyötäväksi toisenkin poskeni, tahdon antaa viittani, kun minulta
otetaan paita. Rukoilen vain Jumalaa, ettei hän ottaisi minulta pois
anteeksiannon onnea!
Kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä, ja Vronskia hämmästytti
niiden tyyni ja valoisa katse.
-- Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa
maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille
koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Minä näen
nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt
ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta
luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.
Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi
myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt
Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden
takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.