Ruhtinatar istui nojatuolissa hiljaa hymyillen; ruhtinas istuutui
hänen rinnalleen. Kitty seisoi isän tuolin vieressä pitäen yhä häntä
kädestä. Kaikki olivat vaiti.
Ruhtinatar alkoi ensimmäisenä kutsua asioita niiden oikealla nimellä
ja tehdä käytännöllistä puolta koskevia kysymyksiä. Alkuun se tuntui
kaikista oudolta ja pahalta.
-- Koska kaikki sitten tapahtuu? Täytyy siunata ja julkaista. Ja
milloin ovat häät? Mitä sinä arvelet, Aleksander?
-- Hän se on tässä päähenkilö, sanoi ruhtinas viitaten Leviniin.
-- Koskako? Levin sanoi punastuen. -- Huomenna. Jos te minulta
kysytte, niin minun mielestäni on siunattava tänään ja häät pidettävä
huomenna.
-- Oh, mon cher, mitä hullutuksia!
-- No, viikon perästä sitten.
-- Hän on suunniltaan.
-- Onko se sitten mahdotonta?
-- Mutta, hyvä ystävä! sanoi ruhtinatar iloisesti hymyillen tuolle
hätäilylle. -- Miten sitten myötäjäisten kävisi?
"Pitääkö nyt sitten olla myötäjäiset ja kaikki?" Levin ajatteli
kauhuissaan. -- Mutta eiväthän myötäjäiset, siunaukset eivätkä
mitkään voi turmella minun onneani! Ei mikään voi turmella sitä! Hän
katsahti Kittyyn ja huomasi, ettei ajatus myötäjäisistä loukannut
Kittyä vähääkään. "Kenties se sitten on välttämätöntä", hän arveli.
-- Enhän minä mitään tiedä, minä vain sanoin oman toivomukseni, hän
sanoi anteeksipyytäen.
-- Siitä ehdimme päättää sitten. Nyt voidaan kyllä siunata ja
julkaista.
Ruhtinatar meni miehensä luo, suuteli häntä ja aikoi mennä, mutta
tämä pidätti häntä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä suu hymyssä
useita kertoja. Oli kuin vanhukset olisivat hetkeksi hämmentyneet
eivätkä oikein tienneet, olivatko he itse taas rakastuneita vaiko
heidän tyttärensä. Kun ruhtinas ja ruhtinatar olivat poistuneet,
Levin meni Kittyn luo ja otti häntä kädestä. Hän hallitsi nyt
tunteitaan ja kykeni puhumaan, ja hänellä oli paljon sanottavaa
morsiamelleen. Mutta hän puhui aivan muusta kuin olisi pitänyt.
-- Minä tiesin, että näin kävisi! En uskaltanut toivoa vähääkään,
mutta sieluni pohjassa olin kuitenkin aina varma siitä.
-- Entä minä? sanoi Kitty. -- Silloinkin... hän pysähtyi ja
jatkoi taas katsoen rohkeasti Leviniin rehellisillä silmillään,
-- silloinkin, kun sysäsin pois oman onneni. Olen aina rakastanut
vain teitä, mutta silloin olin oudosti sokaistunut. Minun täytyy se
sanoa... Voitteko te unohtaa sen?
-- Kenties se on vain parempi. Teidän täytyy antaa niin paljon
anteeksi minulle. Minun täytyy sanoa teille...
Hän aikoi nyt sanoa sen, mikä oli välttämättömästi sanottava. Hän oli
päättänyt tunnustaa morsiamelleen heti alussa kaksi asiaa: ettei hän
ollut niin puhdas kuin tämä ja että hän toiseksi oli epäuskoinen. Se
oli vaikeaa, mutta hän piti velvollisuutenaan tunnustaa Kittylle nämä
tosiasiat.
-- Ei, ei nyt, mutta joskus toisen kerran! epäröi hän.
-- Hyvä, sanoi Kitty, -- joskus toisen kerran, mutta muistakaa sitten
sanoa. Minä en pelkää mitään. Minä tahdon tietää kaikki. Nythän on
kaikki jo päätetty.
Levin jatkoi:
-- Päätetty, että te otatte minut, millainen minä olenkin... ette
enää jätä minua? Niinkö?
-- Niin, niin.
Heidän keskustelunsa keskeytti mademoiselle Linon, joka hellästi,
joskin teennäisesti hymyillen tuli onnittelemaan rakasta hoidokkiaan.
Hän ei ollut vielä ehtinyt poistua, kun jo palvelijat tulivat
toivottamaan onnea. Ja sitten saapuivat sukulaiset ja alkoi se
autuaallinen hullunmylly, josta Levin ei päässyt ennen kuin
hääpäivänsä jälkeisenä päivänä. Levinillä oli koko ajan nolo ja
tukala olo, mutta onnen jännitys kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi koko
ajan, että häneltä odotettiin monenmoista, mistä hänellä ei ollut
tietoa, ja hän teki kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja kaikki se
tuotti hänelle onnea. Hän oli luullut, ettei hänen aviopuuhillaan
tulisi olemaan mitään yhteistä tavaksi tulleitten kosintamenojen
kanssa, joiden hän oli arvellut pilaavan erikoislaatuisen onnensa.
Kävi kuitenkin niin, että hän teki kaiken kuten muutkin, ja siitä
hänen onnensa vain kasvoi ja kävi yhä erikoislaatuisemmaksi.
-- Nyt syödään makeisia, sanoi mademoiselle Linon, ja Levin ajoi
ostamaan makeisia.
-- No, onnea vain, sanoi Svijazhski. -- Neuvon teitä ostamaan
kukkavihkonne Fominilta.
-- Pitääkö sellainenkin olla? Ja hän ajoi Fominin kukkakauppaan.
Sergei Ivanovitsh sanoi, että oli välttämätöntä lainata rahaa, koska
tulisi olemaan paljon menoja lahjojen ja...
-- Pitääkö antaa lahjoja? Ja hän ajoi Fuldelle.
Ja sokerileipomossa, kukkakaupassa, Fuldella ja kaikkialla hän
näki olevansa odotettu ja tervetullut vieras, ja kaikkialla hän
huomasi riemuittavan hänen onnestaan. Omituisinta oli, että
kaikki nekin, jotka olivat ennen olleet epäystävällisiä, kylmiä
ja välinpitämättömiä, ihastelivat nyt häntä, noudattivat kaikessa
hänen tahtoaan, kohtelivat hienotunteisesti ja hellävaroen hänen
tunnettaan ja jakoivat hänen näkemyksensä siitä, että hän oli
maailman onnellisin ihminen, koska hänen morsiamensa oli kaiken
täydellisyyden huippu. Samoin tunsi Kittykin. Kun kreivitär Nordston
oli rohjennut viitata siihen, että hän oli toivonut jotain parempaa,
Kitty oli kiivastunut ja todistanut hänelle niin vakuuttavasti, ettei
maailmassa voinut olla mitään Leviniä parempaa, että kreivittären
oli täytynyt myöntää se, eikä hän enää Kittyn läsnä ollessa voinut
kohdata Leviniä ilman ihastuksen hymyä.
Levinin lupaama tunnustus oli ainoa tämän ajan painostava tapaus.
Hän neuvotteli asiasta vanhan ruhtinaan kanssa ja saatuaan häneltä
luvan antoi Kittylle päiväkirjansa, johon oli kirjoitettu, mikä
häntä vaivasi. Hän oli kirjoittanut tuon päiväkirjansa juuri tulevaa
morsiantaan silmälläpitäen. Häntä oli vaivannut kaksi asiaa:
viattomuuden ja uskon puute. Jälkimmäisen tunnustaminen ei merkinnyt
Kittylle paljoakaan. Hän oli itse uskonnollinen eikä koskaan epäillyt
uskonnon totuuksia, mutta Levinin ulkonainen epäusko ei liikuttanut
häntä vähääkään. Kitty tunsi rakkaudellaan koko Levinin sielun
ja näki siinä sen, mitä tahtoikin, ja hänelle oli yhdentekevää,
kutsuttiinko sellaista sieluntilaa epäuskoksi tai miksi muuksi
hyvänsä. Mutta toinen tunnustus sai hänet katkerasti itkemään.
Päiväkirjan antaminen oli vaatinut Leviniltä suurta sisäistä
voimainponnistusta. Hän oli muistanut, ettei heidän välillään saisi
olla salaisuuksia, ja katsonut sen siksi välttämättömäksi. Mutta hän
ei ollut tajunnut, miten se saattoi vaikuttaa, eikä ollut osannut
asettua Kittyn asemaan. Vasta kun hän sen päivän iltana saapui
Shtsherbatskeille ennen teatteriin lähtöä, meni Kittyn huoneeseen
ja näki tämän rakkaat kasvot itkettyneinä ja onnettomina itse
aiheuttamansa surun tähden, hän ymmärsi, mikä kuilu oli olemassa
hänen häpeällisen menneisyytensä ja Kittyn viattoman puhtauden
välillä, ja kauhistui tekoaan.
-- Ottakaa, ottakaa pois nuo kauheat kirjat! Kitty sanoi sysäten
edessään pöydällä olevat vihkoset kauemmaksi luotaan.
-- Miksi te annoitte ne minulle!... Ei, parempi se sentään oli, hän
lisäsi nähdessään Levinin epätoivoiset kasvot. -- Mutta kauheata se
on, kauheata!
Levin painoi päänsä alas ja oli vaiti. Hän ei voinut sanoa mitään.
-- Te ette voi antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi viimein.
-- Minä olen jo antanut. Mutta kauheata se on!
Kuitenkin Levinin oli onni niin suuri, ettei tuo tunnustuskaan
voinut sitä samentaa; se vain antoi sille uuden vivahteen. Kitty
oli antanut hänelle anteeksi; ja siitä lähtien piti Levin itseään
vielä vähemmän Kittyn rakkauden arvoisena, kunnioitti vielä enemmän
tämän siveellistä ylemmyyttä ja piti vielä suuremmassa arvossa
ansaitsematonta onneaan.