Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo.
Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin,
palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi
kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan
puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin
koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut
vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti
taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä,
kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli
juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa
vielä ainakin kaksi tuntia.
Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja
tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista.
Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön,
hän oli viettänyt useampia tunteja pakkasilmassa, ja kuitenkin hän
tunsi itsensä raikkaammaksi ja terveemmäksi kuin koskaan, jopa täysin
riippumattomaksi kehostaan; hän liikkui lihaksiaan pinnistämättä ja
tunsi voivansa tehdä mitä hyvänsä. Hän oli varma siitä, että olisi
voinut lentää ilmaan tai tarpeen vaatiessa siirtää paikoiltaan talon
nurkan. Hän kuljeskeli jäljellä olevan ajan kadulla katsellen kaiken
aikaa kelloaan ja vilkuillen ympärilleen.
Eikä hän enää koskaan myöhemmin saanut nähdä mitään sellaista,
mitä silloin näki. Erityisesti häntä koskettivat kouluun astelevat
lapset, katoilta katukäytäville lentelevät kyyhkyset ja tuoreet
jauhoiset sämpylät, joita näkymätön käsi asetteli leipurin ikkunaan.
Nuo sämpylät, kyyhkyset ja kaksi poikaa olivat ylimaallisia
olentoja. Kaikki tapahtui yhtaikaa: poika juoksi kyyhkysen luo
ja katsahti hymyillen Leviniin; kyyhkynen räpytteli siipiään ja
pyrähti lentoon. Sen ruumis värähteli aurinkoisessa pakkasilmassa
väreilevien kuuranhileitten keskellä, ja samassa lemahti matalasta
ikkunasta paistetun leivän tuoksu ja sämpylät ilmestyivät ikkunaan.
Kaikki oli niin kummallisen ihanaa, että Levin nauroi ja kyyneltyi
ilosta. Tehtyään suuren kierroksen Gazetny-poikkikatua ja Kislovkaa
pitkin hän palasi takaisin hotelliin ja -- asettaen kellon eteensä
-- istuutui odottamaan kahtatoista. Viereisestä huoneesta kuului
aamuista yskintää, siellä puhuttiin joistakin koneista ja petoksista.
Siellä ei ymmärretty, että viisari läheni jo kahtatoista. Läheni
ja läheni. Levin lähti kadulle. Ajurit näyttivät tietävän kaiken.
Ne ympäröivät Levinin onnellisen näköisinä, tarjoten kilvan
palveluksiaan. Ollakseen tekemättä vääryyttä kenellekään Levin lupasi
vielä ajaa toisellakin, otti yhden ja käski ajaa Shtsherbatskille.
Ajuri oli erittäin viehättävä kauhtanan alta esiinpistävine
valkoisine paidankauluksineen, joka kehysti punaista, lujaa kaulaa
kireänä renkaana. Hänen rekensä oli korkea ja ketteräliikkeinen, eikä
Levin enää koskaan sen jälkeen saanut ajaa sellaisessa reessä. Ja
hevonenkin oli hyvä ja koetti juosta, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Ajuri tiesi Shtsherbatskin talon, koukisti käsivarsiaan erityisen
kunnioittavasti "ptruu" sanoessaan ja pysäytti pääoven eteen.
Shtsherbatskien ovenvartija tiesi varmaan kaiken. Se näkyi hänen
silmiensä hymystä ja siitä millä tavoin hän sanoi:
-- Ettepä ole pitkään aikaan käynytkään, Konstantin Dmitrijevitsh!
Eikä hän ainoastaan näyttänyt tietävän kaikkea, vaan olipa
silminnähtävästi riemuissaan siitä ja pinnisteli salatakseen ilonsa.
Katsahtaessaan hänen herttaisiin vanhuksensilmiinsä Levin tunsi vielä
jonkin uuden onnensäteen välähdyksen.
-- Joko ovat nousseet?
-- Olkaa hyvä! Sen voitte jättää tänne, ovenvartija sanoi hymyillen,
kun Levin aikoi ottaa hattunsa mukaan. Se merkitsi varmaan jotakin?
-- Kenelle käskette ilmoittamaan? kysyi eteisessä vastaantuleva
lakeija.
Lakeija oli tosin nuori ja uudenaikaisen keikarimainen, mutta sangen
hyvä ja miellyttävä mies ja ymmärsi hänkin kaiken.
-- Ruhtinattarelle... ruhtinaalle... neiti ruhtinattarelle...
Levin sanoi.
Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki, oli mademoiselle Linon, joka
tuli salin poikki kasvot ja kiharat loistaen. Levin oli juuri alkanut
puhella hänen kanssaan, kun oven takaa kuului vaatteitten kahinaa.
Mademoiselle Linon häipyi hänen silmistään ja onnen läheisyyden
iloinen kauhu valtasi hänet. Mademoiselle Linon lähti hätiköiden
toista ovea kohti ja jätti hänet yksin. Juuri kun ovi oli ehtinyt
sulkeutua, kajahtivat parkettilattialla nopeat, keveät askeleet, ja
hänen onnensa, hänen elämänsä, hän itse, hänen paras itsensä, jota
hän oli niin kauan etsinyt ja ikävöinyt, lähestyi häntä nopeasti --
ei enää kävellen, vaan joidenkin näkymättömien siipien kannattamana.
Levin näki vain hänen selkeät, rehelliset silmänsä, joista kuvastui
ylitsepulppuavan rakkauden ilon säikähdys. Ne silmät loistivat yhä
lähempää ja lähempää, sokaisten hänet rakkauden säteilyllä, ja
pysähtyivät hänen eteensä. Hän tunsi käsien laskeutuvan olkapäilleen.
Kitty oli tehnyt kaikkensa: juossut hänen luokseen ja antautunut
kokonaan, arastellen ja iloiten, hänen syliinsä. Levin syleili häntä
ja painoi huulensa hänen huulilleen, jotka etsivät hänen suudelmaansa.
Kitty ei ollut myöskään nukkunut koko yönä, vaan oli kaiken aamua
odottanut häntä.
Äiti ja isä olivat olleet täysin suostuvaisia ja onnellisia
tyttärensä onnesta. Kitty oli tahtonut saada ensimmäisenä ilmoittaa
Levinille oman ja hänen onnensa. Kitty oli valmistautunut ottamaan
hänet vastaan yksin; iloinnut, arastellut ja ujostellut eikä ollut
tiennyt mitä tekisi. Hän oli kuullut Levinin askeleet ja äänen ja
odottanut oven takana neiti Linonin poistumista. Neiti Linon oli
mennyt, ja arvelematta ja kyselemättä itseltään mitään hän oli mennyt
Levinin luo ja tehnyt sen, mitä oli tehnyt.
-- Mennään äidin luo! Kitty sanoi ottaen Leviniä kädestä. Levin
ei pitkään aikaan voinut sanoa mitään, ei sen vuoksi, että olisi
pelännyt sanoilla turmelevansa tunteensa ylevyyden, vaan siksi, että
tunsi onnen kyynelten tukahduttavan kurkkuun kaikki aiotut sanat.
Levin otti Kittyn käden ja suuteli sitä.
-- Onko tämä tosiaankin totta? hän sanoi viimein tukahtuneella
äänellä. -- Minä en voi uskoa, että sinä rakastat minua!
Kitty hymyili tuolle sinuttelulle ja arkuudelle, jolla Levin vastasi
hänen katseeseensa.
-- Niin se on! hän sanoi vitkaan ja merkitsevästi, -- minä olen niin
onnellinen!
Käsi kädessä he menivät vierashuoneeseen. Kun vanha ruhtinatar
näki heidät, hän alkoi huohottaa, ja herahti itkemään ja nauramaan
yhtaikaa; hän juoksi heidän luokseen niin reippaasti, ettei
Levin olisi uskonutkaan, syleili ja suuteli Leviniä ja kostutti
kyynelillään hänen poskensa.
-- Kaikki on siis päätetty! Kuinka minä olen hyvilläni! Rakasta
häntä. Kaikki siis hyvin!... Kitty!
-- Pianpa se kävikin! sanoi vanha ruhtinas koettaen näyttää
välinpitämättömältä; mutta Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat
kosteat, kun hän kääntyi Levinin puoleen. -- Minä olen aina toivonut
tätä! sanoi ruhtinas ottaen Leviniä kädestä ja vetäen hänet syliinsä.
-- Minä sanoin jo silloinkin, kun tuon tuulihatun päähän pälkähti...
-- Isä! huudahti Kitty ja sulki hänen suunsa kädellään.
-- No, en sano, en! lupasi ruhtinas. Olen hyvin ilois... il... Oi,
olenpa minä tyhmä...
Hän syleili Kittyä, suuteli hänen kasvojaan, kättään ja taas
kasvojaan ja siunasi hänet ristinmerkein.
Ja Levinin valtasi uusi rakkauden tunne tuota verrattain vieraalta
tuntunutta vanhaa ruhtinasta kohtaan, kun hän katsoi, kuinka Kitty
kauan ja hellästi suuteli hänen kättään.