Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista
kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin
huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen
ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia,
jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada
puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan
Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti -- omien
sanojensa mukaan -- illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti
vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti
eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle
tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän
ymmärsi oikein Levinin tunteen.
-- No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisesti
Levinin kättä.
-- Ei, ei! Levin sanoi.
Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan
hänelle jäähyväiset: -- Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, --
että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa
ystävyyttä.
Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut
käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki
oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit
kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.
-- Mihin sinä lähdet?
-- Kokoukseen.
-- Minä lähden mukaan. Saanko?
-- Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. --
Mikä sinun on tänään?
-- Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen
ikkunaruudun alas. -- Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen
onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei
Ivanovitsh hymyili.
-- Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt... aloitti
Sergei Ivanovitsh.
-- Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin
hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva
tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa
rinnalla.
Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui
harvoin.
-- No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.
-- Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei
hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran
pudistaen: -- Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen
tulla?
-- Saa tietysti!
-- Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot
lakkaamattomassa hymyssä.
He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen
luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta
Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies
hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli
pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin
joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei
Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti;
ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle,
arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti
ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi
jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi,
ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään
vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä
ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet
kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli
Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti
pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi
selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he
pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat
hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin
katsoivat häneen.
-- No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.
-- Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin!
Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin ei
mitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan.
Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.
-- Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän
sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta -- liittyihän
muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton
ajatukseen --, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle
hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle,
ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.
Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen
tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo
keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi
päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma
toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä
hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka
oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa
erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken
ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta
puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme
tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä,
mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi
hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut
mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja
ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin
palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt
viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa
vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen
huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän
huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään
huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.
-- Onko vaikea valvoa, Jegor?
-- Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen
palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.
Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli
ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.
Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa
ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan
ihmisessä itsessään.
Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin
ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman
huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina
ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen
isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.
"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.
-- Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä
vaimoasi?
-- Kuinkas muuten, vastasi Jegor.
Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja
aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.
-- On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta
minä olen... aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin
haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu
ihmisestä toiseen.
Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut
päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan
huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut
houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei
voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti
kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle
ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen
risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen
tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin
ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota
tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa
ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä
askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista
synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota
miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta
huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui
jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen
tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä
tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä
käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot
soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki
tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.