Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin,
mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä
häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa
keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän
liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.
Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen
äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja
rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta,
obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen
periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa
mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan
sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta
hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen
kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt
siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat,
hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla.
Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä
salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo.
Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja
hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella
Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.
-- Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen
luokseen. -- Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.
-- Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että
tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. -- Mitä iloa on
väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.
-- Niin, niin se on, Levin sanoi, -- tavallisesti vaiteliaankin
kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen
oikeastaan tahtoo todistaa.
Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten
kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten
hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi
vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat
koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn
alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri
asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään
etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun
joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi
itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki
todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas
kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja
minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut
tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa
mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan
Kittyn sanoihin.
Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin
alkoi selittää, hän käsitti sen.
-- Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee
ja mistä pitää, niin silloin voi...
Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti
lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä
hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin
monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin
ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.
Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän
ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle
vihreälle veralle.
He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta.
Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö,
joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä
toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan
perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä
ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja
naisapulaisia.
-- Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin
rehellisillä silmillään, -- tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi
nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse...
Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.
-- Niin tietysti! virkkoi hän, -- niin, niin, te olette oikeassa, te
olette oikeassa!
Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut
naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen
arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska
rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.
Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen
silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen
Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.
-- Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen
liidun pois ja näytti aikovan nousta.
"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen
ja otti liidun. -- Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen,
-- olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.
Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.
-- Olkaa hyvä ja kysykää.
-- Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.:
s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte
minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?"
Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon
monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin
hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista
selvää vai eikö.
Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa
käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen
katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"
-- Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.
-- Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa
ainiaaksi.
-- Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, -- mutta se ei ole
totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle
liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.
Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän
näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran
onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis
vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin
Kittyä, vuoroin pöytää.
Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet
merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."
Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.
-- Ainoastaanko silloin?
-- Niin, vastasi Kittyn hymy.
-- Entä... entä nyt? kysyi Levin.
-- Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti
toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se
merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."
Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti
liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse
unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä
rakastamasta."
Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.
Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja
kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.
Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut,
ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen
älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli
tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän
ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta.
Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen
kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän
vastauksen.
-- Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.
-- Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.
Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.
Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin
tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa
vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.