XII

Keskusteltaessa naisten oikeuksista oli naisten läsnä ollessa

epämukavaa kajota kysymykseen epätasa-arvosta avioliitossa. Pestsov

oli päivällisen aikana useita kertoja käynyt sen kysymyksen kimppuun,

mutta Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh olivat varovasti

torjuneet hänen yrityksensä.

Kun sitten noustiin pöydästä ja Dolly ja Kitty menivät

vierassaliin, Pestsov ei seurannut heitä, vaan kääntyi suoraan

Aleksei Aleksandrovitshin puoleen ja alkoi selittää aviollisen

epätasa-arvon pääsyytä. Se piili hänen mielessään siinä, että sekä

laki että yleinen mielipide tuomitsivat eri lailla miehen ja vaimon

uskottomuuden.

Stepan Arkadjevitsh tuli kiireesti Aleksei Aleksandrovitshin luo ja

tarjosi hänelle tupakkaa.

-- Ei kiitos, minä en polta, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh

tyynesti, ja ikään kuin näyttääkseen tahallaan, ettei hän pelännyt

tuota keskustelua, hän kääntyi kylmästi hymyillen Pestsovin puoleen.

-- Minä luulen, että sellaisen katsantokannan syyt piilevät itse

asioiden luonteessa, hän sanoi ja aikoi astua vierassaliin, mutta

samassa Turovtsyn alkoi puhua Aleksei Aleksandrovitshille.

-- Oletteko jo sattunut kuulemaan Prjatshnikovista? kysyi hän

samppanjan vilkastuttamana, odotettuaan kauan tilaisuutta häntä

kiusanneen vaitiolon keskeyttämiseen. -- Vasja Prjatshnikov,

hän kertoi hyväntahtoinen hymy kosteilla, punaisilla

huulillaan, suunnaten sanansa etupäässä kunniavieraalle, Aleksei

Aleksandrovitshille, -- kuuluu Tverissä haastaneen Kvitskin

kaksintaisteluun ja ampuneen hänet.

Kuten useimmiten käy, että tietämättä satutetaan toista kaikkein

arimpaan paikkaan, niin kosketteli keskustelu nytkin Stepan

Arkadjevitshin kiusaksi aivan kuin uhalla Aleksei Aleksandrovitshin

kipeintä kohtaa. Stepan Arkadjevitsh aikoi taas viedä lankonsa

syrjään, mutta tämäpä kysyikin itse uteliaana:

-- Minkä vuoksi Prjatshnikov haastoi hänet?

-- Vaimonsa vuoksi. Ja teki kuin mies! Haastoi ja tappoi!

-- Vai niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi,

kohautti kulmiaan ja lähti saliin.

-- Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti

hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. -- Tahtoisin puhua

kanssanne. Mennään tänne.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen,

kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme

kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.

-- Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy

huomenna matkustaa.

Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta

ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota

kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli

hänen viattoman ystävättärensä turmiota.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin

epätoivoisen varmasti, -- minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta

ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?

-- Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi Aleksei

Aleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.

-- Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta...

mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä

pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut,

mistä te syytätte häntä?

Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät

puoliummessa päänsä alas.

-- Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen

katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi

katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin

poikki kulkevaa Shtsherbatskia.

-- Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi,

puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä

Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. -- Me emme kenties saa olla

rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.

Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi

ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat

pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen

viiltoja.

-- Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen

karttelevaa katsettaan.

-- Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi Aleksei

Aleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.

-- Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. --

Mitä hän on tehnyt?

-- Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän

on tehnyt.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt,

Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa

hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas

puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen

haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.

-- On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen

ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki

on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä

uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.

-- Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan

mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt

suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien

kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, -- minä antaisin paljon

voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta

keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt

ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea

siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi

pojakseni. Olen hyvin onneton.

Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen

hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa

Annan viattomuuteen alkoi horjua.

-- Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te

olette päättänyt hakea eroa?

-- Minulla ei ole enää muuta keinoa.

-- Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. -- Ei, ei,

täytyy olla! lisäsi hän.

-- Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin

muissa -- tappioissa ja kuolemassa -- kantaa ristiään, vaan täytyy

toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn

ajatuksen. -- Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on

joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi

päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa

perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani

kätensä rukoilevasti ristiin. -- Mutta kuulkaahan. Te olette

kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?

-- Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut

paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli

noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn.

Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. -- Niinhän minä

teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä;

minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden

parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei

täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut

säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. -- Voi pelastaa ihmisen, joka ei

tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut

ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä

pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?

-- Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.

-- No mitä sitten, sanokaa?

-- Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu

perikatoon!

-- En mahda sille mitään, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohauttaen

hartioitaan ja kulmiaan. Muisto Annan viimeisestä rikkomuksesta

hermostutti häntä niin, että hän kävi taas kylmäksi kuten keskustelun

alussa. -- Minä olen hyvin kiitollinen osanotostanne, mutta minun

täytyy nyt lähteä, hän sanoi ja nousi.

-- Ei odottakaahan! Teidän ei pidä saattaa häntä perikatoon.

Kuulkaahan, minä kerron teille itsestäni. Minä menin naimisiin, ja

mieheni petti minua; vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa aioin jättää

kaikki ja aioin itse... Mutta minä tulin järkiini taas ja kenen

avulla? Annan, hän se pelasti minut. Ja näin minä nyt elän, lapset

kasvavat, mieheni palaa taas perheeseensä ja tuntee syyllisyytensä,

puhdistuu ja parantuu ja minä elän... Minä olen antanut anteeksi, ja

samoin pitää teidänkin antaa!

Aleksei Aleksandrovitsh kuunteli, mutta Dollyn sanat eivät enää

tehonneet häneen. Hänen sydämessään oli taas herännyt eloon koko

sen päivän viha, jolloin hän oli päättänyt hakea eroa. Hän ravisti

olkapäitään ja sanoi kimeällä, kovalla äänellä:

-- Minä en tahdo enkä voi antaa anteeksi. Minä olen tehnyt sen naisen

tähden kaikkeni, mutta hän on tallannut kaiken lokaan, se on hänelle

luonteenomaista. Minä en ole mikään paha ihminen, en ole koskaan

vihannut ketään, mutta häntä minä vihaan koko sielustani enkä voi

antaa hänelle anteeksi, sillä vihaan häntä liikaa kaiken sen pahan

tähden, mitä hän on minulle tuottanut! lausui Aleksei Aleksandrovitsh

vihan kyyneleet kurkussaan.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat... kuiskasi Darja

Aleksandrovna kainosti.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti ivallisesti. Senhän hän kyllä tiesi

jo ennestään, mutta se ei soveltunut tähän tapaukseen.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, mutta on mahdotonta

rakastaa niitä, joita vihaa. Suokaa anteeksi, että pahoitan teidän

mielenne. Jokaisella on omaa surua tarpeeksi! -- Ja halliten taas

täydellisesti tunteitaan lausui Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti

jäähyväiset ja lähti.