Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja
Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen,
oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään
tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat
näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat,
pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan
kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan
voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen,
mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän
niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä
ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä
miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt
siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään.
Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan
keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä
enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen
tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.
Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä
Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut
heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.
-- Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri
herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu.
Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva
nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä
eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin
matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne,
kertoi Levin hymyillen. -- Kuinka hauska olisi tietää, mitä te
silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?
"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta
nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin
kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman
vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.
-- En tosiaan muista.
-- Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena
tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.
-- Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.
-- Kuka ei häntä tuntisi!
-- Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.
-- En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.
-- Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin!
sanoi Kitty. -- Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on
mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.
-- Mistä te hänen sydämensä tunnette?
-- Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime
talvena, kohta sen jälkeen kun... te olitte meillä, Kitty sanoi
syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, -- Dollyn
lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään
heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, --
hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa
Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä
ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar... Minä kerron Konstantin
Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän
sisarelleen kumartuen häneen päin.
-- Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen
Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili
lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja
ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.
-- Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa
ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä
hetkenä tunsi.