IX

Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun

isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin

ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He

olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski

heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään

sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta

olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä,

-- ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan

juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät

nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja

koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain

abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta

eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti

naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.

He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun Stepan

Arkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinas

Aleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski,

Turovtsyn, Kitty ja Karenin.

Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa

oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona

juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta,

sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin

omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän

ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat

vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä

siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan

sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn

tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen

paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa.

Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit

minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château

des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili

pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan

Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta

valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella.

Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi

Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut

esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään

välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa,

valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten

ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi

hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun

sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta

velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut

kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.

Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi

viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien

hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti

kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei

Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät

keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti

sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle

jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo.

Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis,

ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä

hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta

alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain

kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan

Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu

Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian

kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.

Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.

-- Enhän vain ole myöhästynyt?

-- Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä

käsikoukusta.

-- Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen

väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.

-- Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin

esittelen sinut Kareninille.

Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin

tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän

kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin

Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun

ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen

muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona.

Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä.

Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä

sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui

eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.

"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai

sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja

Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän

ajatteli.

-- Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin

sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki

hänet.

Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä

vaunuissa, vaan kokonaan toinen.

Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä

viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään.

Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä

määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa

häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken,

ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni

ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet

salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi

äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät

välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein

rauhallinen, kun hän sanoi:

-- Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen

varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.

-- Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin

sanoi onnen hymystä loistaen. -- Minä näin teidät, kun te ajoitte

rautatieltä Jergusovoon.

-- Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.

-- Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä

onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen

saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta!

Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.

Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin

luo.

-- Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.

-- Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,

puristaen Levinin kättä.

-- Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh

ihmetellen.

-- Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi

hymyillen, -- ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä

ainakin.

-- Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi

viitaten kädellään ruokasalia kohti.

Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa

oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine

leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä

lautasia ranskanleipäpaloineen.

Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä,

ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen

keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.

Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa

sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn

loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen

nytkin.

Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen

voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita

Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että

kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se

on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen,

mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:

-- Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia

itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset

olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet

miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin

isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti

hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen

ryyppylasinsa.

Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin Stepan

Arkadjevitsh.

-- Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja

kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän

pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.

-- Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. -- Oletko sinä

taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen

vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn,

jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi

hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin

pallojuuston pinta.

-- Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!

-- Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei

Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä,

ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.

Levin hymyili.

-- Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi

siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat

voileipäpöydän luo.

-- Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen

turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja

ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. -- Onko

Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin

päin ja hymyillen.

Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen,

sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen

huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä

oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää,

hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän,

Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.

-- Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin

rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne

langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.

Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön

valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei

Aleksandrovitshin vaunuosastoon.

-- Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa

minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja...

te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen

puhuttelunimeään, -- tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut

pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin

kiitollinen.

-- Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden

ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen

lautasliinalla sormiensa päitä.

-- Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi

hyväntuulisesti hymyillen, -- mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan

viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.

Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella

korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen.

"Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli.

Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että

Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan.

Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa

vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli

yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty.

Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla

ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja

koko maailma.

Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan

Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta

kumpaankaan.

-- Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.

Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja

Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet,

suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja

Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien

tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa

mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat

epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin

yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten

loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet

puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.

X

Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei

Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään

oli niissä vääristelty.

-- Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei

Aleksandrovitshille lientä syötäessä, -- asutuksen tiheyttä

sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden -- ei periaatteiden --

yhteydessä.

-- Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti.

-- Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka

on korkeammalla kehitystasolla, joka...

-- Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen

Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko

sielunsa sanoihinsa, -- mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat

korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko

saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme,

että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole

alhaisemmalla kannalla! huusi hän. -- Siinä piilee toinenkin laki!

-- Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella?

sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.

-- Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen

tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.

-- Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi Aleksei

Aleksandrovitsh.

-- Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre

huulillaan. -- Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti

klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta

väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin

vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.

-- Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille

punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi

Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten

lasinsa täytettäväksi, -- minä vain sanon, että kummallakin puolella

on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi

hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Minä olen saanut

klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea

omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen,

miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.

-- Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus,

väitti Pestsov. -- Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja

eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!

-- Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei

Aleksandrovitsh. -- Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä,

että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa

erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi

kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus

moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä

kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme

henkisenä ruttona.

Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet

jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei

Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan

tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.

-- Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen

Kareniniin päin hymynväre huulillaan, -- että on vaikea tarkoin

punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse

siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja

varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi

ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, --

tai oikeammin -- disons le mot -- antinihilististä vaikutusta.

-- Epäilemättä.

-- Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista

vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin

puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, -- me olisimme

suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että

klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi

tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta

entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän

ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.

Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin

Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä

odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.

Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin

vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään

taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun

sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.

-- Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, -- että hallituksella olisi

sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia

välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä

on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa

vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia

yliopistoihin.

Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan

tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä

voidaan pitää vaarallisena.

-- Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa

yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. -- Nainen on vailla oikeuksia,

koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute

taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen

orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo

käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.

-- Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli

vaiennut, -- tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston

jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan

jäseneksi...

-- Epäilemättä.

-- Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin

toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia".

Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai

myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä,

sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain

velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät

uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta

kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen

työhön.

-- Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Kysymys on vain

siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.

-- Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh -- kun sivistys

laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen...

-- Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli

jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät

ivallisesti välkkyen. -- Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa

sanoa: pitkä tukka...

-- Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov

äkäisesti.

-- Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia

velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh -- kun miehet useinkin

näkyvät karttavan niitä.

-- Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, --

niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.

-- Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin

loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei

tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.

Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin

kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei

Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.

-- Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, -- nainen...

-- Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha

ruhtinas ujostelematta tyttäriään.

-- Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia

englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.

-- Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa

kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota

hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.

-- Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että

hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä

riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti,

sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista

tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.

-- Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme

sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. -- Nainen tahtoo oikeutta

riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne

siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.

-- Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi

kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa

Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään

kastikkeeseen.