Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko
sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava
kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin
menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli
vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle
luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei
Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi
voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa.
Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta
tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys,
että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset
olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan
ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan
saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian.
Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja
kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja
päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen
neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan
tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija
lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin
hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään
nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman
vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin
parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle
kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan
salkusta.
Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä
aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan
luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan,
ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian
paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt
selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.
Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuli
Stepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli Aleksei
Aleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaan
tulostaan.
"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti
sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää,
miksi en voi tulla heille päivällisille."
-- Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja
asettaen ne kirjoitusalustan alle.
-- Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän
kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut
tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla
päällystakkiaan. -- Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä
tulet... alkoi hän iloisesti.
-- En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan
eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.
Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän
asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa
avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä
hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.
Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat
selkosen selälleen.
-- Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään,
-- sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.
-- Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän
entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.
-- Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä
suin.
-- Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut
pakko...
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun
sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin
kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui
nojatuoliin.
-- Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.
-- Niin se on.
-- Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa...
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan
ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko
ryhtyä selityksiin ja että -- selittäisipä hän miten hyvänsä -- hänen
suhteensa lankoon pysyisi entisellään.
-- Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.
-- En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun
olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan -- suo anteeksi,
mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä -- olevan oivallinen,
herttainen nainen, ja siksi minun -- suo anteeksi -- on aivan
mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.
-- Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.
-- Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta,
tietysti... Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei
pidä, ei pidä kiiruhtaa!
-- Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi,
-- eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni
on vakaa.
-- Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. -- Sinun
sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua,
tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä,
eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen
vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän
on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee
minulle se ystävänä, rukoilen sinua.
Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen
osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.
-- Tulethan hänen luokseen?
-- En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän
väliemme täytyy nyt muuttua.
-- Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä
uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua
kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita
minulla on aina ollut sinua kohtaan... ja todellista kunnioitusta,
Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. -- Vaikka sinun
pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita
kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän
väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy
vaimoni puheilla.
-- No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kylmästi. -- Ja parasta on muuten jättää se asia.
-- Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni
odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen
kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua
polvillani!
-- Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh huoahtaen.
Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti
heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka
verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi
Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän
voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion
kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.
-- No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi
myrkyllisesti hymyillen.
-- Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää
tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.
-- Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi,
vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän
valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka
kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.
-- Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen
suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies,
vastasi Stepan Arkadjevitsh. -- Olin juuri äsken hänen luonaan,
ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin
häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja
virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi
siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.
Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.
-- Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä
käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle.
Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.
Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin
kuin oli ottanut hänet vastaan.
-- Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.
-- Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä
katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.
Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi
veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.
-- Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän
vielä kerran palaten oven luo.