IV

Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt

italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli

istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli

tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja

huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni

tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja

käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan

tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden

vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla

tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei

ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli

rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja

riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän

tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin,

ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna

oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen

asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli

kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin

arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista.

Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja

vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat

asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia

ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut

äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa

suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen

rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun

kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen

täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä

kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei

Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa

oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta

karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään,

liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus,

jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan

hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

-- Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

-- Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

-- Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta

tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein

ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun,

jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi

riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.

-- Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun

kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.

Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.

-- Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan

rakastajaanne minun kodissani.

-- Minun täytyi tavata hänet, jotta... Anna pysähtyi keksimättä mitä

sanoisi.

-- En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen

täytyy tavata rakastajaansa.

-- Minä aioin... minä vain... Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.

Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. --

Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän

sanoi.

-- Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista,

mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian

toteamista.

-- Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.

-- Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden

vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että

vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?

-- Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen

tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.

-- Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka

oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle;

hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että

siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin

paikoilleen. -- Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa,

niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa

ja kuitenkin syödä miehensä leipää!

Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen

rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä

toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä

sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:

-- Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse

käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?

-- Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä

kiukkuisesta -- Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin

tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään

tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.

-- Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet

silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.

-- Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet!

Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä...

-- Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä,

mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.

-- Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen

ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on

vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka

paljon hän on käl...kär...kälsinyt.

Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan,

ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin.

Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut

pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran

hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän

asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä

tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh

oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla,

kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät

olleet erityisen tärkeitä.

-- Minä tulin sanomaan teille... alkoi hän.

Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän

ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli

kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen

sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"

-- Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.

-- Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan

enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni

asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa

sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä

muuta oli aikonut sanoa pojastaan.

-- Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna

sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. -- Ettehän te rakasta häntä...

Antakaa Serjozhan jäädä.

-- Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni

teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet

kuitenkin.

Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän

vielä kerran. -- Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä

minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!

Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irti

Annan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.

V

Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun

Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori

neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen

pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen

virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet

jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että

kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei

Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti.

Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei

Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:

-- Mitä te haluatte?

-- Minulla on asiaa asianajajalle.

-- Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja

jatkoi kirjoittamistaan.

-- Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa

odottaa.

-- No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei

Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi

salata henkilöllisyyttään.

Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen

tyytymättömänä ovesta sisään.

Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella,

mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta

hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia,

vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla

vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli

kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin

arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään

virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat

aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt

asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään

asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi

vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan

vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen

vastenmielisyyttään.

-- Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta

ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva

vanha, kookas lakimies.

Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli

tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti

kaartuva otsa. Hän oli -- valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista

kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka -- pukeutunut kuin

sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku

keikarimainen ja epäaistikas.

-- Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin

puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän

astui itse jäljestä ja sulki oven. -- Olkaa hyvä, hän viittasi

paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin.

Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään

hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta

juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän

yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä,

otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.

-- Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh

joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, -- minun täytyy

huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on

pysyttävä salaisuutena.

Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia

viiksiä.

-- Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle

uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen...

Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat,

harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.

-- Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin,

-- tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja

kumartaen.

Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan

kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään,

arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:

-- Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon

katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron,

mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.

Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta

vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se

ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista

voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke,

jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.

-- Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.

-- Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin,

että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain

neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle

ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan.

Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän

laillisen erohankkeen sikseen.

-- Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, -- no, sehän on aina teidän

vallassanne.

Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei

loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä

nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi

sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa

kohtaan.

-- Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin

minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh -- haluaisin tietää,

kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.

-- Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja

mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, -- että minä esittäisin

teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?

Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten

vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien

peittämiin kasvoihin.

-- Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni

paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, --

mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa... Odottakaa

vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta

nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. --

Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai

ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän

koukistaen karvaisen pikkusormensa, -- toiseksi haureussyistä (sen

sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). -- Alijaotukset ovat

seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja

alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja

vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos.

Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: --

Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte

minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville,

miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy

kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat

kaikki -- mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai

tietymättömissä oloon...

Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen

ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen,

tai -- jollei yhteistä sopimusta ole -- toisen syylliseksi

todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että

viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja

vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias,

joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa

valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja

jatkoi: -- Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä

sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos

en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, -- mutta

oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti

ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä,

ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli

hänelle avuksi.

-- Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä.

Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät

pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on

yksinkertaisin ja varmin keino.

Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta

hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon

käyttämisen.

-- Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. -- Tässä

on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani

olevien kirjeitten avulla.

Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen,

valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.

-- Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte,

hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä

yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen

hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. -- Kirjeet voivat

epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan

myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä

teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin

sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo

tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.

-- Jos niin on... aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena;

mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan

apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.

-- Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän

sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.

Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun

sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.

-- Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että... alkoi hän.

-- Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei

Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää.

Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: -- Teidän sanoistanne voinee

siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös

ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.

-- Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden

toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.

-- Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja

siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.

-- Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle,

otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.

-- Kyllä. Ehdottomasti!

Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin

jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä

mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan

tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti,

että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella

sametilla kuin Sigoninillakin oli.