III

-- Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet

kattolampun alla olevan pöydän luo. -- Se oli sinulle rangaistukseksi

myöhästymisestäsi.

-- Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

-- Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei

puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut

nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut

puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset

kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa

prinssin lähdöstä.

-- No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

-- Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on

minulle ollut.

-- Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten

tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa

koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

-- Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi

kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen

merkityksen. -- Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea

tiivis hammasrivi välkkyen, -- että kuluneen viikon aikana sitä

elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole

ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi

Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

-- Tänä aamuna Liza kävi luonani, -- ne käyvät yhä luonani huolimatta

Lidia Ivanovnasta, -- ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne.

Kuinka iljettävää!

-- Minä aioin juuri sanoa, että... Anna keskeytti hänet.

-- Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

-- Minä aioin juuri...

-- Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei

nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten

paljastaen hermostumisensa syyn. -- Mitä minä tiedän, mitä minä voin

tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä

minä tiedän, onko se aina totta?

-- Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö

minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta,

jonka salaisin sinulta?

-- Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset

ajatuksensa, -- mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla

on!... Luotanhan minä, luotan... Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä

tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä

ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että

mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan

vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni;

ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle

rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, -- ja hän oli

paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä

Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta

onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan

jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski

oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti

hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt

kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli

ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin

ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää

havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen.

Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan

hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi

vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa

erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut

katkaista.

-- No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi

Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. -- Niin,

mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

-- Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa

häipynyttä ajatuksen lankaa. -- Hänelle ei ole eduksi se, että

häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on

mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä

ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo

hänen harminsa kiinnosti Annaa.

-- Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. -- Onhan hän sentään

paljon nähnyt, sivistynyt.

-- Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on

nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä,

niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

-- Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista,

Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

-- Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

-- Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain

ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit

voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan

puvussa...

-- Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä

lepäävään käteen ja suudellen sitä.

-- Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen

kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen.

Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet

siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle

käsittämätöntä elämää...

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun

virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun

silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella

päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne

käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

-- No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan?

kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

-- Me satuimme ovessa vastakkain.

-- Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani

kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi

yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei

Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili,

ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen

viehättävimpiä puoliaan.

-- Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. -- Jos hän olisi

jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi

haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää

sellaista asemaa... Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

-- Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. -- Hän on täysin

tyytyväinen.

-- Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin

hyvin?

-- Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka

läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä

tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne

mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa

kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma

chère, sinä, Anna!"

-- Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä

tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin

jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin

minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna."

Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että

minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa... Ei puhuta

siitä!

-- Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen

rauhoitella häntä. -- Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle

mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut

siitä?...

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi

vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti

hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

-- Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa.

Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui

uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle

tuntemattoman salaisuuden.

-- Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava

ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se

minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja

rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua

mustasukkaisuudellani... Ja niin on pian käyvä, joskin toisella

tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin

säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen

täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten

koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

-- Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut

puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja

me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

-- Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

-- Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä

keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. -- Minä tiedän sen ja tiedän

varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten

vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä

puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka

tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

-- Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen

voimakkaasti Vronskin kättä. -- Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

-- Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

-- Ei, totta se on.

-- Mikä, mikä on totta?

-- Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

-- Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä

talonpojan.

-- Niin, unen, Anna sanoi. -- Minä näin sen jo kauan sitten. Olin

juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai

saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät

pyöreänä kauhusta, -- ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

-- Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa...

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli

hänelle siinä määrin tärkeää.

-- Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen,

pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se

kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain...

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen

kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista

kauhua.

-- Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan

keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer,

le pétrir... Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta

ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se

saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen,

lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"... Ja minä

heräsin...

-- Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että

hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

-- Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä.

Odota hiukan, ei kestä enää kauan...

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui

silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen,

vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut

ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän

liikehdintää sisällään.