Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja
onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi
enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan
Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen
asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan
kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.
Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut
rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti
sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä
näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin
Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa
karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja
sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä
näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen
talonpoika -- niin kuin se yöllinen karhunajaja -- olisi tehnyt
jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin
omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi
se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies
oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.
"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.
Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui
nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain
myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti
kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän.
Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella.
Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni",
ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala
mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta
lymyilemään", päätteli hän ja -- tottuneena lapsuudesta asti
vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen -- nousi reestä ja astui ovea
kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella,
antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan
pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen
ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin
astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja
he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin
mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille
ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle.
Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin
kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään
hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka
hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan
ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat
rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.
"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi
taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain,
jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus...
oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut
enkä tahdo ketään pettää."
Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli
kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä
kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa
ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen
lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki
kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle.
Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli
määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä
yhä lujemmin Annaan.
Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi
Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin
vierashuoneeseen.
-- Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, -- ei, jos tällainen jatkuu,
niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!
-- Mikä, ystäväiseni?
-- Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi... Ei, ei, en minä, en
minä!... Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen.
En minä enää!
Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen
pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän
tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän
tavatessaan hän vertasi nytkin omaa -- verrattomasti ihannoitua ja
todellisuudessa mahdotonta -- mielikuvaansa Vronskista todelliseen
Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.