I
Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat
toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä,
jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta
väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt
Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei
Aleksandrovitsh tiesi sen.
Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi
voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen
pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena.
Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse
niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä
pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja
jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi,
ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko
ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä
sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi
aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen
alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka
selvittäisi kaikki vaikeudet.
Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli
esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle
hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea
mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli
tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi
hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus
kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä
mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä
nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia
niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen
oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä;
iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli
kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta
kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta
liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän
näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku.
Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten
mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi
helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista.
Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut
mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut
gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut
aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän
oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt
Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.
Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä
paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille
tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä,
karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä
astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui
venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli
polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä
jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.
Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista
eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja
valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan,
mutta -- siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon
muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta
tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli
koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan
vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää
mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän
oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä
ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi.
Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin
ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille
venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita
hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy,
miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se,
että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin
mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä,
sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä
mitään muuta. Hän oli gentleman -- sitä ei Vronski voinut kieltää:
sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa
parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse
ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin
nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde
raivostutti häntä.
"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.
Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan
lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen
tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä
peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan
karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä
venäläisestä uljuudesta.