XXXII

Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun

ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen

myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian

sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja

oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös

Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui

pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan

veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.

Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että

jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan

ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan

silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!"

ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään,

pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos

olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää,

ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä

yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut,

niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän

oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että

se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.

Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko

suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan

sekoittaen sitä kommunismiin.

-- Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot

soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.

-- Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit

kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän

en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää

tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli

väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, --

minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.

-- Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä

pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta,

sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.

-- Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä...

-- Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja

vihan välke silmissä, -- on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko

geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain

haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä

pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla

järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään...

-- Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.

-- Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin

järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen

kristillisyydelle.

-- Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava

luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen

ominaisuudet...

-- Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa

mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten

puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit,

päiväläistyöt, -- mitä sinä sitten etsit?

Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa,

että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin

ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli

mahdollinen.

-- Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä

tahdon järjestää..., vastasi hän kiivaasti.

-- Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla

erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja

muut.

-- No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.

-- Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä,

kun tulin ensinkään!

Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut

sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta

erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille

sietämättömäksi.

Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen

ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain

tavoin loukannut häntä.

-- Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. -- Jos tahdot olla

oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta

minä lähden sittenkin!

Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen

häneen äkkiä omituisen vakavasti:

-- Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! -- ja hänen äänensä

värähteli.

Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden

tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on,

ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi

sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään

vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.

Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille.

Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti

häntä suuresti synkkyydellään.

-- Mikä sinun on?

-- Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.

-- Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.

-- En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.

-- Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. -- Minä olen vasta

valmistautunut aloittamaan elämääni.

-- Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän

kuolevani pian.

Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän

näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle

panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää

elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä

kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana

tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän

pysytteli siinä kiinni.

Anna Karenina(#49487) · 第 99 / 228 题