Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun
ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen
myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian
sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja
oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös
Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui
pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan
veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.
Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että
jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan
ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan
silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!"
ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään,
pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos
olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää,
ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä
yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut,
niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän
oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että
se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.
Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko
suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan
sekoittaen sitä kommunismiin.
-- Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot
soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.
-- Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit
kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän
en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää
tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli
väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, --
minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.
-- Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä
pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta,
sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.
-- Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä...
-- Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja
vihan välke silmissä, -- on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko
geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain
haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä
pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla
järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään...
-- Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.
-- Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin
järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen
kristillisyydelle.
-- Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava
luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen
ominaisuudet...
-- Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa
mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten
puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit,
päiväläistyöt, -- mitä sinä sitten etsit?
Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa,
että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin
ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli
mahdollinen.
-- Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä
tahdon järjestää..., vastasi hän kiivaasti.
-- Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla
erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja
muut.
-- No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.
-- Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä,
kun tulin ensinkään!
Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut
sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta
erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille
sietämättömäksi.
Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen
ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain
tavoin loukannut häntä.
-- Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. -- Jos tahdot olla
oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta
minä lähden sittenkin!
Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen
häneen äkkiä omituisen vakavasti:
-- Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! -- ja hänen äänensä
värähteli.
Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden
tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on,
ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi
sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään
vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.
Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille.
Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti
häntä suuresti synkkyydellään.
-- Mikä sinun on?
-- Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.
-- Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.
-- En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.
-- Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. -- Minä olen vasta
valmistautunut aloittamaan elämääni.
-- Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän
kuolevani pian.
Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän
näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle
panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää
elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä
kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana
tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän
pysytteli siinä kiinni.