Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun
yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa
kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän,
tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi
kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui
juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.
Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä
raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen
mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen
sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä
erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan
sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa,
tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet
ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi
tahtonut sitä.
Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin
laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä,
pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha
ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt
vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama
luuranko.
Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa
nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi.
Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan
kouristavan.
-- Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä,
hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. -- Aioin tulla jo
kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut
paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla
kämmenellään.
-- Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun
hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki
läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.
Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut
veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa
jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli
myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja
samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista
maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa
toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi
ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä
olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet
työhuoneeseensa.
Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti,
kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen
yläkertaan.
Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen
lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin
nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja
kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta
vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta
hän toipui heti.
-- Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun
aihetta. -- No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden
tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut
minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni
kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. -- Tiedätkö, että minä olen
ajanut sen naisen pois?
-- Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?
-- Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon
ikävyyksiä. -- Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat.
Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan
siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä
oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. -- Ja toiseksi minä aion
nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki
muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain
olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.
Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä
olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä
veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska
silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen
suunnitelmistaan ja toimistaan.
Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.
Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen,
että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin
mitä sanat koskaan voivat ilmaista.
Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut -- Nikolain
sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua
siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska
kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut
koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika
mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa,
edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja
valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja
katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut
itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja
ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.
Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty,
Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa,
sermin taakse.
Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan
rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin
hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun
yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!"
Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia
ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi -- kuolema.
Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran
torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti
tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa,
vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut
läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä
itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei
huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja
mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut
koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä
teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että
kaikki loppuu -- kuolema tulee."
Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien
ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä.
Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut,
jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan -- sen,
että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään
aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli
kauheata, mutta niin se oli.
"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä
minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän,
nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan
ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi
suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti
lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan
Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa
jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he
aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet
vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään
toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen
pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut
hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo
luhistunut ontto rinta... ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja
miten minun käy..."
-- K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului
veljen ääni väliseinän takaa.
-- En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.
-- Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan
koettamaan. Eikö paita ole kuiva?
Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti
kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri
kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten
järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys -- kuolema.
"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin
häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä?
Minähän en muistanut sitä ensinkään."