Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin
alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu.
Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti
siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi
kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi
vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja
olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle,
Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia,
mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia
todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin
mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja
lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät
kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston,
ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran
vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi
huononemistaan.
Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja
uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän
käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo
hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen
lähtöään.
Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin
märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin
tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja
raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä
entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää
hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää
vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän
katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka
virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin
pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien
valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää
kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä
huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut
talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he
alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli
käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin
suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi
yhteiseen karjan ostoon.
"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli,
"ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun
henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta.
Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan
yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja
harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin
vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko
meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea,
oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän
hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon
minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio
kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta
mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään.
Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi
ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei
merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa,
jolle hän uskoi salaisuutensa."
Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.
Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan
vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja
oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet
160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.
Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä
nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja
teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen,
ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka
ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin",
päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä
ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä
luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös
venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt?
Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa
tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä
puhuttelemaan.
Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin
puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni
työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen
pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella
paikallaan.
Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi
Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen
maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.
-- Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja
Mihailovna. -- Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran
olette lähtöaikeissa.
-- Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.
-- Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne
liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse
tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta
pidätte?
-- Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.
Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin
oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja
monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja
Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.
-- Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän
sanoi huoaten, -- jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh
vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala
jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa
palvelijaa. -- Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.
-- En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. -- Minä vain sanoin, että
omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki
tekee paremmin työtä.
-- Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä
parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.
-- Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin
hoitamaan karjaa, eikö niin?
-- Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi
sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, --
että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!
Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän:
oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min
vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan
teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan
sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen
tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.
Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää
ja keikkuvien rattaitten kolketta.
-- No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja
Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti
edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt
tervetullut.