XXIX

Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön

pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei

saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen,

että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi.

Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä

eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi

korjailla käynnin aikana.

Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet

suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka

osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja

epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa,

vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen

työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen,

työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta,

ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon

kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.

Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille

ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon

saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei

heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.

Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin

ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan

tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin

koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista

paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella

kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt

lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan

vettä tai luomaan lantaa.

Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa

epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla

voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri

nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen

tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa

he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista

näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen

oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja

muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään

uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran

kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta

he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää

kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli

alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys

oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta

Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan

luistamaan.

Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan

talonpoikien -- työväkensä ja työnjohtajansa -- huostaan uusilla

yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen

mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin.

Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin

jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan,

joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin

etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi.

Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti

kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa

viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti

samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta

nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat

Leviniä kovasti.

Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä

paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään

ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan

vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati

palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen

saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä

suinkaan palkkaa.

Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta

takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että

aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin

ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä

yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin

miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois

rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja

meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa

määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla

tekosyillä talveen asti.

Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa

kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti,

kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa

oli hänelle annettu.

Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien

kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja,

että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen

vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä

koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta

heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen

välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus

siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei

ainakaan häntä.

Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa

kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa

tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja

silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.

Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva

kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut

metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla

Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi

takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja

Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka

muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut

kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin

hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä

sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän

siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille

kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli

lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta

tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia

kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt

mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään.

Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän

oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien

tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden

tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut

ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat

yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne

olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän

oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä

paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän

maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede

selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on

kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien

oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon.

Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen,

Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien

oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta

ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä

hyvinvointia.

Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä

koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä

lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää

sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän

oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää

omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä

Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette,

kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."

Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut

hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että

Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että

muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa

ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä

pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki

johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin

työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus

ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän

arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien

viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi

tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo

työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin.

Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä

omassa taloudessaan.