Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän
ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että
se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan,
ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa
tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen
aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan
talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli
ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja
houkutteli yrittämään.
Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko
huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään
katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi
ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen
tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen
seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä
kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu
säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien
viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka
laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.
Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. -- Mitä te
katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän
luo selailemaan aikakauslehtiä. -- Niin, siinähän onkin erittäin
mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti
Levinillä oli kädessään. -- On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti,
-- että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt
ilmi...
Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja
mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti
nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan
itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa
Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: --
Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se,
että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt
tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.
-- Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi
huoahtaen. -- Viisas mies, puhui paljon totta.
-- Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi
Svijazhski.
-- Niiden johtaja te olette...
-- Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski
nauraen.
-- Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, -- että järkiperäinen
maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai
sitten aivan vaatimaton talonpito... Kenessä lie syy? -- Tietysti
meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän
Vasiltshikovillakin.
-- Hänellä on tehdas.
-- En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin
alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään,
että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee.
Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on
sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa -- siinä
kaikki.
-- Mutta miten sen saa sivistymään?
-- Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.
-- Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen
alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?
-- Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta:
"Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain
pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain
pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan;
yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun
valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun
sosialismista -- pahasta sekin. Sivistys -- pahaksi myös.
-- Mitä apua tässä on kouluista?
-- Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.
-- Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti
-- millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista
tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita.
Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole
koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus
auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana
tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi
käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan
tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta
parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen
orrelle ja lukee loitsuja."
-- No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia
kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan... sanoi Svijazhski iloisesti
hymyillen.
-- Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, -- tuo lääkitseminen oli
minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa
on köyhää ja sivistymätöntä, -- sen me näemme yhtä selvästi kuin
eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta
onnettomuudesta -- köyhyydestä ja sivistymättömyydestä -- päästään
eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi
lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat... Pitää parantaa se,
mikä tekee kansan köyhäksi.
-- No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te
niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena
suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta
pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.
-- No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että
olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt.
Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys,
jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee
koulujakin.
-- Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.
-- Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla,
huomautti Levin.
Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:
-- Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?
Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut
mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin
johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan
ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet
umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän
siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.
Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan
talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille
ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti
Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla
nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo
tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta
johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä;
katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet
mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan
kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä;
tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon
löytämisestä, -- kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen
rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.
Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla,
joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin
liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin,
mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan
tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin
muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään
äskeisiä lausuntojaan.
"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte,
ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa
kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja
te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä
vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten
puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme
todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain
oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman
ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä
ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen
talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen
mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin
se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn
menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin
te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa
enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman
käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten,
ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa
talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä.
Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista
se epäilemättä on."
Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen
yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut
jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla
pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen
häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain
pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä
joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman
ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan.
Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.