XXVII

-- Jollei vain olisi sääli jättää, mitä on rakennellut... vaivaa

on nähty paljon... niin minä vähät välittäisin, myisin kaikki ja

lähtisin kuten Nikolai Ivanovitsh Helenaa kuuntelemaan, sanoi

tilanomistaja, vanhat viisaat kasvot hienossa, miellyttävässä hymyssä.

-- Ette kuitenkaan jätä, sanoi Nikolai Ivanovitsh Svijazhski, --

tottapa siitä jotain etua lienee.

-- Se etu siitä on, että saa asua kotonaan, ei tarvitse ostella

eikä vuokrata. Ja ainahan sitä toivoo kansankin viimein tulevan

järkiinsä. Ei uskoisi, millaista juoppoutta ja ruokottomuutta...

Kaiken ovat jakaneet maailmalle, ei hevoskaakkia, ei lehmänraatoa

enää. Ovat nälkään nääntymässä, mutta ottakaapas ja pestatkaa työhön,

niin tekevät tuhoa minkä kykenevät ja päälle päätteeksi valittavat

rauhantuomarille.

-- Valittakaa tekin, sanoi Svijazhski.

-- Minäkö? En ikipäivänä! Tulee niin pitkä juttu, että saa kirota

valitustaan. Mitenkäs kävi tuolla tehtaalla? Ottivat pestin ja

lähtivät matkoihinsa. Ja rauhantuomari julisti syyttömiksi. Mikäli

enää on jäljellä mitään järjestystä, niin saa siitä kiittää

piirioikeutta ja kunnanvanhinta. Se antaa selkään kuten ennenkin.

Jollei sitä olisi, saisi heittää hiiteen kaikki tyynni ja lähteä

matkoihinsa.

Tilanomistaja ärsytti ilmeisestikin Svijazhskia, mutta tämä ei

suuttunut, näyttipä päinvastoin nauttivan hänen puheistaan.

-- Me kyllä saamme tilamme hoidetuksi ilman niitä, hän sanoi

hymyillen, -- minä, Levin ja hän.

Svijazhski viittasi toiseen tilanomistajaan.

-- Kyllähän Mihail Petrovitsh hoidetuksi saa, mutta kysykääpäs miten.

Onko se järkiperäistä taloutta sellainen? hän sanoi korostaen sanaa

"järkiperäistä".

-- Minun talouteni ei, Luojan kiitos, ole hyvin konstikasta, sanoi

Mihail Petrovitsh. -- Minä en tahdo muuta kuin että on raha valmiina

syksyn veroihin. Minkäs sille mahtaa: talonpojat tulevat apua

pyytämään, kaikki omaa väkeä, naapureita, sääliksi käy. Täytyyhän

siinä antaa. Sanoo vain, että muistakaakin pojat tulla sitten avuksi,

kun minulle tarvis tulee, kaurankylvöön, heinän- tai elonkorjuuseen,

ja määrää paljonko kultakin tulee. Onhan niissäkin joitakin

kelvottomia, se täytyy myöntää.

Levin, joka tunsi jo vanhastaan nuo patriarkaaliset tavat, vilkaisi

Svijazhskiin ja keskeytti Mihail Petrovitshin kääntyen jälleen

harmaaviiksisen tilanomistajan puoleen.

-- Miten teidän mielestänne tilaa sitten olisi hoidettava?

-- No siten juuri kuin Mihail Petrovitsh tekee: annettava puoliosalle

tai vuokrattava talonpojille. Se käy kyllä päinsä, mutta valtakunnan

varallisuus siinä kyllä häviää, saadaan tuskin kolmannes siitä, mitä

maa ennen orjuuden aikana hyvin hoidettuna tuotti. Vapautus se on

Venäjän perikato!

Svijazhski katseli hymyilevin silmin Leviniin, ilmaisten salaisin

merkein ivallisen suhtautumisensa tuohon puheeseen. Mutta Levin

ei pitänyt tilanomistajan sanoja naurettavina, -- hän ymmärsi ne

paremmin kuin Svijazhskin itsensä. Monet seikat, joita tilanomistaja

toi esiin todistellessaan, miksi maaorjien vapautus oli Venäjälle

tuhoisa, näyttivät hänestä hyvinkin uskottavilta, uusilta ja

kumoamattomilta. Tilanomistaja esitti nähtävästi omia mietelmiään,

mitä niin harvoin tapahtuu, ajatuksia, jotka eivät olleet syntyneet

joutilaan mielen huvittelunhalusta, vaan jotka olivat kasvaneet

hänen elinolojensa pohjalta ja joita hän oli hautonut ja harkinnut

maalaiselämänsä yksinäisyydessä.

-- Asianlaita on niin, että kaikkinainen edistys tapahtuu vain

vallan välityksellä, hän jatkoi tahtoen nähtävästi osoittaa, että

hänkin tietää jotain sivistyksestä. -- Ajatellaanpa esimerkiksi

Pietarin, Katariinan ja Aleksanterin reformeja. Samaa osoittaa

koko Euroopan historia. Samoin on vielä suuremmassa määrin laita

maanviljelyksen edistyksessä. Perunatkin on otettu meillä käyttöön

mahtikäskyn perusteella. Eikä sahroillakaan ole aina kynnetty. En

tiedä varmaan, koska ne lienevät tulleet käytäntöön, mutta varmasti

ne ovat tulleet väkivoimalla nekin. Vasta äskettäin, orjuuden aikana,

me tilanhaltijat juurrutimme käyttöön uudenaikaisen maatalouden

menetelmät; niin kuivaus- kuin kylvökoneet, lannanajot ja kaikki

työkalut me olemme käskyvallallamme ottaneet käyttöön, ja talonpojat

olivat ensin vastaan, mutta alkoivat sitten matkia meitä. Nyt,

kun orjuus on lakkautettu ja meiltä otettu valta pois, on meidän

taloutemme sielläkin, missä se on ollut korkeatasoista ilman muuta

laskeva alkukantaiseen villiyden tilaan. Niin minä asian käsitän.

-- Miksi niin? Jos taloutenne on järkiperäistä, voitte hoitaa sitä

palkkaväen avulla.

-- Valta on poissa. Kuka sitä taloutta hoitaa, saanko kysyä?

"Työvoima, talouselämän pääaines", muisti Levin.

-- Työväki.

-- Työväki ei tahdo tehdä hyvää työtä eikä käyttää hyviä työkaluja.

Meidän työväkemme ei osaa muuta kuin juoda itsensä sikahumalaan ja

turmella kaiken, mitä sille annetaan. Tärvelee hevoset, katkoo hyvät

valjaat, vaihtaa ja juo kumirenkaiset kärrynpyörät, päästää pulikan

puimakoneeseen särkeäkseen sen. Se ei siedä nähdä mitään, mikä menee

yli sen ymmärryksen. Siksi on koko maatalouden taso meillä niin

alhainen. Maat ovat rappiolla, rikkaruohon vallassa tai talonpojille

jaettuina, ja missä ne ennen tuottivat miljoonan, tuottavat ne nyt

neljänneksen. Yhteinen varallisuus on vähentynyt. Jos olisi tehty

sama asia järjellisesti...

Ja hän alkoi selittää omaa vapautussuunnitelmaansa, jonka mukaan nuo

hankaluudet olisi vältetty.

Leviniä se ei kiinnostanut, mutta kun tilanomistaja oli lopettanut,

Levin palasi hänen ensimmäiseen väitteeseensä. Hän kääntyi

Svijazhskin puoleen ja koetti saada tätä lausumaan vakavan kantansa

asiasta:

-- On kieltämätöntä, että maatalouden taso laskee ja että meidän

suhteemme työväkeen tekee mahdottomaksi järkiperäisen viljelyksen,

josta samalla olisi etua.

-- En usko asian olevan niin, väitti Svijazhski jo vakavana, -- minä

vain huomaan, ettemme me pysty hoitamaan taloutta ja että meidän

orjuudenaikainen taloutemme ei suinkaan ole ollut liian korkealla

tasolla, vaan päinvastoin liian alhaisella. Meillä ei ole koneita,

ei hyviä työjuhtia, ei oikeata työnohjausta eikä edes kunnollista

kirjanpitoa. Kysykää keneltä isännältä hyvänsä, niin hän ei tiedä,

mikä hänelle on edullista, mikä epäedullista.

-- Ne italialaiset kirjanpidot! sanoi tilanomistaja pilkallisesti. --

Pitipä kirjaa miten hyvänsä, kun kerran kaiken turmelevat, niin ei

siitä voittoa tule.

-- Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen

puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani

eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin -- "hännästä raahattavaa

rotua", vai miten sitä sanotaan? -- kyllä tärvelevät, mutta ottakaa

käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei

tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme

korkeammalle tasolle.

-- Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän

on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin

persheronit jäävät ostamatta.

-- Sitä vartenhan ovat pankit.

-- Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!

-- Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa

enää talouden tasoa, Levin sanoi, -- minä olen yrittänyt parhaani

mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En

tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota

kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin

koneistakin.

-- Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen

hyvästä mielestä.

-- Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. -- Minä voin vedota kaikkiin

isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään.

Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota

taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa?

kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen

ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun

vastaanottohuoneita kauemmaksi.

Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan

hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit

olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon

tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän

taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa

tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta

emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.

Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja

veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri

ja esimies saattoi tilastaan saada.

-- Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. -- Se

vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa

vuotuisen koron suurentamiseen.

-- Koron! huudahti Levin kauhuissaan. -- Kenties Euroopassa voidaan

puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä,

mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, --

ei siis ole olemassa mitään korkoa.

-- Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.

-- Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille

mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua

korosta...

-- Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia,

pyysi Svijazhski vaimoltaan. -- Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.

Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla

tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri

siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.

Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan

kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat

siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä

ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien

itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin

vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti

kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain

sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan

tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta

on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi

joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia,

löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan

kuutiometreissä.

-- Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, -- olevan

mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi

tuottavaksi?

-- Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi

tilanomistaja.

-- Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli

syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo.

-- Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu,

hän sanoi. -- Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen

perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus

on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat

määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit -- ne

ovat nyt välttämättömiä meilläkin.

-- Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.

-- Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.

-- Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. -- Miksi sitten emme me

puolestamme saa etsiä?

-- Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja

rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.

-- Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.

Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.

-- Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen,

mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta

suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty

työväen kysymyksen suhteen?

-- Enpä paljon.

-- Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin

Schulze-Delitschiläinen suunta... Sitten kaikkein vapaamielisintä

Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä

käsittelevä kirjallisuus... Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän

te varmaan tunnette.

-- Hyvin hämärästi.

-- Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin

kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden

professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä

kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.

-- Mihin ne sitten ovat päätyneet?

-- Anteeksi...

Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan

torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan

hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.