XXVI

Svijazhski oli aateliston esimies Surovskin piirissä Hän oli viisi

vuotta vanhempi kuin Levin ja oli jo kauan ollut naimisissa. Hänen

luonaan asui hänen vaimonsa nuorin sisar, Levinin mielestä varsin

miellyttävä tyttö. Ja Levin tiesi, että Svijazhski ja hänen vaimonsa

toivoivat kovasti tuon tytön tulevan hänen vaimokseen. Hän tiesi sen

aivan varmasti, kuten tietävät kaikki nuoret miehet, joita pidetään

sulhasina, vaikka ei olisi voinut sitä koskaan kenellekään ilmaista,

ja tiesi myöskin sen, että vaikka hän itse halusikin mennä naimisiin

ja vaikka tuosta varsin miellyttävästä tytöstä olisi kaikesta

päätellen tullut mitä oivallisin aviovaimo, hänen oli yhtä mahdoton

mennä naimisiin tämän kanssa kuin lentää taivaaseen, vaikka hän ei

olisi ollutkaan rakastunut Kittyyn. Ja tuo tieto myrkytti sen huvin,

jota hän muuten toivoi saavansa tästä matkastaan.

Saatuaan Svijazhskin kirjeen ja metsästyskutsun Levin oli heti

muistanut tuon tytön, mutta päättänyt siitä huolimatta lähteä, koska

kaikki Svijazhskin laskelmat häneen nähden olivat aina perusteettomia

oletuksia, joihin hän ei ollut antanut mitään aihetta. Sitä paitsi

hän halusi salaa koetella itseään ja tutkiskella tunteitaan tuon

tytön läheisyydessä. Svijazhskien perhe-elämä oli aina viehättänyt

häntä, ja Svijazhski itse, eräs parhaita Levinin tuntemia

kunnallisasiain harrastajia, oli sangen mielenkiintoinen ihminen.

Svijazhski oli niitä Levinin mielestä ihmeellisiä ihmisiä, joitten

ankaran johdonmukainen, joskin epäitsenäinen ajatuksenjuoksu kulkee

omaa rataansa, ja harvinaisen varmasti ja lujasti suuntautunut elämä

taas omaansa, täydellisesti riippumatta järjen päätelmistä ja melkein

aina suoraan vastoin niitä. Svijazhski oli harvinaisen vapaamielinen

mies. Hän halveksi aatelistoa ja piti suurinta osaa aatelismiehistä

salaisina orjuuden kannattajina, jotka ainoastaan pelkuruudesta eivät

ilmaisseet oikeaa kantaansa. Hän piti Venäjää hukkaan menneenä,

Turkin tapaisena maana ja Venäjän hallitusta niin huonona, ettei

katsonut edes voivansa vakavasti arvostella sen toimia, ja kuitenkin

hän oli valtion virkamies ja esimerkiksi kelpaava aateliston

esimies, joka matkoillaan käytti aina punanauhaista virkalakkia.

Hänen mielestään inhimillinen elämä oli mahdollista vain ulkomailla,

jonne hän tilaisuuden sattuessa aina matkusti, ja kuitenkin hänellä

oli Venäjällä sangen suurisuuntainen ja uudenaikainen talous ja hän

seurasi kiinnostuneena kaikkea ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Hän

katsoi venäläisen talonpojan olevan kehityksessään apinan ja ihmisen

välisellä asteella, ja kuitenkin hän maakuntavaaleissa kaikkein

mieluimmin puristeli talonpoikien kättä ja kuunteli heidän puheitaan.

Hän ei uskonut kerrassaan mihinkään, mutta kysymystä papiston

tilan parantamisesta ja seurakuntien supistamisesta hän ajoi hyvin

hartaasti ja toimi innokkaasti siihen suuntaan, että kirkko jäisi

hänen kyläänsä.

Naiskysymyksessä hän oli naisten vapauden ja varsinkin heidän

työoikeutensa äärimmäisten kannattajien puolella, mutta eli vaimonsa

kanssa niin, että kaikki ihailivat heidän sopuisaa lapsetonta

elämäänsä, ja vaimonsa elämän hän oli järjestänyt sellaiseksi,

ettei tämä tehnyt eikä voinut tehdä mitään, lukuun ottamatta heidän

yhteistä huolenpitoaan siitä, miten he saisivat aikansa kulumaan

mahdollisimman hyvin ja iloisissa merkeissä.

Jollei Levin olisi ollut taipuvainen näkemään ihmisistä parhaita

puolia, Svijazhskin luonteeseen syventyminen ei olisi tuottanut

hänelle mitään vaikeuksia. "Hölmö tai kehno", hän olisi päätellyt,

ja kaikki olisi ollut selvää. Mutta hän ei voinut sanoa Svijazhskia

hölmöksi, koska tämä; epäilemättä oli sekä sangen viisas että myöskin

sivistynyt mies, vaikkei tahtonutkaan pitää hälinää sivistyksestään.

Ei ollut asiaa, mitä hän ei olisi tuntenut; mutta hän osoitti

tietojaan vain silloin, kun hänen oli pakko. Vielä vähemmän Levin

saattoi sanoa häntä kehnoksi, sillä Svijazhski oli ehdottoman

rehellinen, hyvä ja viisas mies, joka ajoi aina ilolla ja innolla

koko ympäristönsä arvossa pitämiä asioita eikä luultavasti koskaan

tietoisesti tehnyt eikä voinut tehdä mitään pahaa.

Levin oli turhaan koettanut päästä hänestä perille, ja Svijazhski ja

hänen elämänsä olivat hänelle elävä arvoitus.

Levin ja Svijazhski olivat ystävyksiä, ja siksi Levin piti

luvallisena tutkia häntä ja pyrki rohkeasti hänen elämänkatsomuksensa

ytimeen. Mutta se ei onnistunut. Joka kerran kun Levin tällaista

yritti, hän huomasi, kuinka Svijazhski hämmentyi; hänen kasvoistaan

kuvastui omituinen arkuus, kuin hän olisi pelännyt, että Levin saa

hänet kiinni, ja hän pani hyväntahtoisesti ja iloisesti vastaan.

Nyt, kun Levin oli väsynyt oman taloutensa hoitoon, hän viihtyi

Svijazhskin luona erityisen hyvin. Häneen vaikutti miellyttävästi

jo pelkästään noiden onnellisten, itseensä ja muihin tyytyväisten

kyyhkyläisten ja heidän herttaisen pesänsä näkeminen, ja oma

tyytymättömyys herätti hänessä lisäksi entistä suuremman halun

selvittää se salaisuus, joka antoi Svijazhskin elämälle sellaisen

selvyyden, varmuuden ja iloisuuden. Lisäksi Levin tiesi tapaavansa

Svijazhskin luona tilanomistajanaapureita, ja hänestä oli nyt

erityisen mielenkiintoista saada kuunnella noita tavallisia

keskusteluja sadosta, työväen pestauksesta yms., joita hän tiesi

kyllä pidettävän varsin mitättöminä asioina, mutta jotka hänestä

nyt tuntuivat ainoilta tärkeiltä puheenaiheilta. "Se ei kenties

ollut tärkeää maaorjuuden aikana eikä myöskään sellaisessa maassa

kuin Englanti, koska kummassakin tapauksessa olosuhteet olivat

vakiintuneet. Mutta nykyään, kun meillä kaikki entinen on käännetty

nurin ja uudet olosuhteet ovat vasta muodostumassa, on koko Venäjän

ainoa tärkeä kysymys se, millaisiksi ne muodostuvat", Levin ajatteli.

Metsästysonni oli huonompi kuin Levin oli odottanut. Suo oli kokonaan

kuivunut, suokurppia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki kokonaisen

päivän ja sai vain kolme lintua, mutta sen sijaan hän sai metsästä

hyvän ruokahalun, oivallisen tuulen ja henkisen vireyden, joka

aina seurasi reipasta liikuntaa. Ja hänen kulkiessaan metsässä

mitään ajattelematta tuli hänelle tuon tuostakin mieleen hänen

matkalla tapaamansa talonpoikaisukko perheineen, ja tämä muisto

tuntui vaativan paitsi huomiota, myös jonkin siihen liittyvän asian

ratkaisemista.

Illalla teepöydän ääressä, kahden holhousasioissa Svijazhskin

luo saapuneen tilanomistajan seurassa, sukeutui mielenkiintoinen

keskustelu, jota Levin oli odottanut.

Jouduttuaan istumaan emännän viereen Levin sai pitää seuraa hänelle

ja hänen sisarelleen, joka istui suoraan vastapäätä. Emäntä oli

pyöreäkasvoinen, vaaleaverinen, lyhyenpuoleinen nainen, jonka kasvot

säteilivät täynnä hymykuoppia ja -väreitä. Levin koetti etsiä

hänestä ratkaisua Svijazhskin sielun arvoitukseen, mutta ei saanut

täyttä ajatuksenvapautta, sillä hänen oli kiusallisen hankala olla.

Tuo kiusallinen nolouden tunne johtui siitä, että vastapäätä istui

sukulaisneiti erikoisessa -- kuten Levinistä tuntui -- juuri häntä

varten laitetussa puvussaan, jonka vinoneliön muotoinen kaula-aukko

toi näkyviin osan valkeata rintaa. Huolimatta siitä, että rinta

oli hyvin valkea, tai kenties juuri siksi, tuo kaula-aukko riisti

Leviniltä ajatuksenvapauden. Hän kuvitteli, luultavasti väärin,

että tuo aukko oli tehty hänen takiaan, eikä hän katsonut itsellään

olevan oikeutta silmäillä siihen, ja hän koetti olla luomatta siihen

katsettaan. Mutta hän tunsi syyllisyyttä jo yksistään siksi, että

aukko oli tehty. Levinistä tuntui kuin hän olisi pettänyt jotakuta,

kuin olisi pitänyt selittää jotain, mutta se oli mahdotonta,

ja siksi hän yhtenään punasteli, oli rauhaton ja nolo. Hänen

noloutensa tarttui pian neitiinkin. Mutta emäntä itse ei ollut sitä

huomaavinaan, vaan veti tahallaan sisartaan keskusteluun.

-- Te sanoitte, emäntä jatkoi aloitettua keskustelua, -- ettei minun

miestäni voi kiinnostaa mikään venäläinen. Päinvastoin. Jos hän on

iloinen ulkomaillakin, niin ei koskaan siinä määrin kuin kotimaassa.

Täällä hän tuntee olevansa oikeassa ilmapiirissään. Hänellä on niin

paljon työtä ja hän havaitsee mielenkiintoista kaikessa. Ai, oletteko

jo käynyt katsomassa meidän kouluamme?

-- Minä näin sen... Se kai se oli... pieni köynnöskasvien verhoama

rakennus?

-- Niin. Se on Nastjan työtä, sanoi emäntä viitaten sisareensa.

-- Opetatteko te myös? kysyi Levin koettaen katsoa kaula-aukon ohi,

mutta tuntien että tyttöön päin oli mahdoton katsoa, niin ettei tuota

aukkoa näkyisi.

-- Kyllä, olen opettanut ja opetan vieläkin, vaikka meillä onkin

erinomainen opettajatar. Meillä on voimisteluakin.

-- Ei kiitos, minä en tahdo teetä enää, Levin sanoi, punastui ja

nousi; hän tunsi olevansa epäkohtelias, mutta ei jaksanut enää

jatkaa tuota keskustelua. -- Siellä tuntuu olevan mielenkiintoinen

keskustelu käynnissä, lisäsi hän ja meni pöydän toiseen päähän,

missä isäntä vieraineen istui. Svijazhski istui sivuttain, nojaten

kyynärvarrellaan pöytään ja käännellen kädellään teekuppiaan, ja

toisella vapaalla kädellään hän kouri partaansa, vedellen sitä

ylös nenää vasten ikään kuin nuuskiakseen, ja päästäen taas alas.

Hän katsoi välkkyvine, mustine silmineen suoraan kiivastelevaan,

harmaaviiksiseen tilanomistajaan, jonka puhe nähtävästi huvitti

häntä. Tilanomistaja valitti työväkeään. Levin näki selvästi, että

Svijazhski tiesi tilanomistajan valituksiin sellaisen vastauksen,

joka heti paljastaisi noitten puheitten mielettömyyden, mutta hänen

asemansa ei sallinut hänen sanoa tuota vastausta ja siksi hän vain

huvikseen kuunteli tilanomistajan naurettavaa tarinaa.

Harmaaviiksinen tilanomistaja oli nähtävästi piintynyt orjuuden

kannattaja ja innokas entisajan maalaisisäntä. Merkkejä siitä Levin

huomasi hänen vanhanaikaisessa, kuluneessa pitkässä takissaan, jota

hän näytti vierastavan, hänen viisaissa, synkistyneissä silmissään

ja selkeästi soljuvassa venäjänkielessään, hänen käskevässä

äänensävyssään ja käsiensä varmoissa liikkeissä, -- kauniiden,

ruskettuneiden käsien, joista toisen nimettömässä välähteli vanha

vihkisormus.