Surovskin piirissä ei ollut rautatietä eikä majataloja, ja Levin ajoi
omalla kolmivaljakollaan.
Puolivälissä matkaa hän pysähtyi syöttämään hevosia rikkaan
talonpojan luo. Kaljupäinen reipas ukko, jolla oli leveä, poskien
kohdalta harmaantunut punainen parta, avasi portin ja vetäytyi aidan
viereen antaakseen tietä Levinin kolmivaljakolle. Osoitettuaan
kuskille paikan uudessa, siistissä ja avarassa pihakatoksessa, jossa
oli kärventyneitä sahroja, ukko pyysi Leviniä astumaan sisään.
Siistiasuinen nuorikko pesi kyykkysillään uuden eteisen lattiaa hihat
käärittyinä ja isot kalossit jalassa. Hän pelästyi Levinin jäljessä
sisään tullutta koiraa ja kiljahti, mutta nauroi säikähdystään
saatuaan kuulla, ettei se ollut vihainen. Näytettyään Levinille
kamarin oven hän painoi taas kauniit kasvonsa alas ja jatkoi kyyryssä
pesuaan.
-- Samovaarin kai tahdotte? kysyi hän.
-- Niin, olkaa hyvä.
Kamari hollantilaisuuneineen oli suuri ja väliseinällä jaettu.
Pyhäinkuvien alla oli kukikkaaksi maalattu pöytä, penkki ja kaksi
tuolia. Ovenpielessä oli astiakaappi. Ikkunaluukut olivat suljetut,
kärpäsiä oli vähän, ja kaikkialla oli niin puhdasta, että Levin
pelkäsi lätäköissä juosseen Laskan likaavan lattian ja komensi
sen pysymään oven luona nurkassa. Katseltuaan kamaria Levin meni
takapihalle. Sievä nuorikko juoksi hänen edellään kaivolle kalossit
jalassaan ja tyhjä-ämpärinen korento hartioillaan.
-- Kiireesti vain! kiljaisi ukko hänelle iloisesti ja tuli Levinin
luo. -- Nikolai Ivanovitsh Svijazhskin luoko herra matkustaa?
Ovat ne joskus ajelleet tänne meillekin, alkoi hän puheliaasti
nojaten kyynärpäillään porraskuistin kaiteisiin. Ukon kertoessa
tuttavuudestaan Svijazhskin kanssa portti narahti taas ja pihalle
ajoi peltotyöstä tulevia miehiä sahroineen ja karhineen. Sahrojen
ja karhien eteen valjastetut hevoset olivat lihavia ja isoja. Kaksi
työmiehistä kuului nähtävästi perheeseen: molemmat olivat nuoria ja
kummallakin oli karttuunipaita ja lippalakki; rohdinpaitaiset taas,
joista toinen oli nuori, toinen vanha, olivat palkkaväkeä.
Ukko meni portailta hevosten luo ja alkoi päästellä niitä valjaista.
-- Mitä nyt on kynnetty? kysyi Levin.
-- Perunoita mullattiin. On vähän maita vuokralla. Älä laske ruunaa,
Fedot, vaan pistä kaivonpylvääseen kiinni. Sitä tarvitaan.
-- Muistitko, isä, tuoda niitä sahranluottimia? kysyi roteva nuori
mies, nähtävästi ukon poika.
-- Tuolla... reessä on, vastasi ukko kiertäen kokoon riisutut
ohjakset ja heittäen ne maahan. -- Laita vain kuntoon ennen kuin
ruvetaan syömään.
Sievä nuorikko tuli takaisin ämpärit täynnä vettä, hartiat kireinä
korennon alla, ja meni eteiseen. Jostain ilmaantui muitakin naisia,
nuoria, kauniita, keski-ikäisiä, vanhoja ja rumia, lapset sylissä ja
ilman lapsia.
Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka
olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.
Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.
-- Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi
iloisena tarjouksesta, -- vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.
Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen
vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta
satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan
ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen
osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin
neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen
ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele.
Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi
ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos
asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata
sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea
poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan
tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin,
kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä
pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja
varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla.
Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä
vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen
perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja
alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa
hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän
viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista
kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä
erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan
menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi.
Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.
-- Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle
ja rattaat käyvät hakemassa.
-- Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen
hänelle teelasin.
-- Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista
osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. -- Ei
pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, -- se on vain
tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin
leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia
aina katsoo!
-- Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.
-- Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono
niin jouti mennä -- tullaan omillakin toimeen.
-- Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin
tullut kalossijalkainen nainen.
-- Niin se on, herra! sanoi ukko nousten tuoliltaan, teki monta
kertaa ristinmerkin, kiitti Leviniä ja lähti huoneesta.
Kun Levin meni tupaan hakemaan kuskiaan, näki hän koko miehisen
perhekunnan pöydän ääressä. Naiset palvelivat seisaaltaan.
Terveennäköinen pikkupoika kertoi jotain hauskaa suu täynnä puuroa,
ja kaikki nauroivat, varsinkin kalossijalkainen nainen, joka kaatoi
kaalikeittoa vatiin.
Saattoi olla, että tuon naiset sievät kasvot olivat suurena
syynä siihen edulliseen vaikutelmaan, jonka Levin sai tästä
talonpoikaistalosta, mutta se vaikutelma oli niin voimakas,
ettei Levin voinut sitä koskaan unohtaa. Ja matkalla ukon luota
Svijazhskille tuo talo palasi tuon tuostakin hänen mieleensä,
ikään kuin sen herättämässä vaikutelmassa olisi ollut jotain, mikä
erityisesti vaati hänen huomiotaan.